Kuuntelupäiväkirja viikko 9

Alias – The Other Side of the Looking Glass 3,5
Kuten Anticon-lafkan räpit monesti niin Aliaskin on tämmöstä epämäärästä häilyvää alapilvee jonka seasta tulee tiheetä selitystä. Vaikee vihata ja yhtä vaikee suitsuttaa.

Blind Melon – Blind Melon 3,5
Kunnon ysärirokkia alternativepuolelta mutta ei kliseisen ahdistuneesti. Tai sitten se ahdistus peitetään hyvin kun tunnelma on monesti lähempänä 80-luvun leutoo tuulta mutta musiikki vaan on keskimäärin parempaa. On rokkia ja folkkia ja funkkia ja välillä enemmän punkkiin päin kallellaan ja välillä psykedeliaan ja välillä tehään hittejä ja välillä haetaan huteja.

The Books – Lost And Safe 2,5
The Booksin biisit ei oikeastaan oo biisejä ollenkaan vaan indielatteuksista kumpuavia biisinpalasia joita kudotaan tilkkutäkkihengessä kasaan lukuisilla puhutuilla sämpleillä joissa ei oo mitään punasta lankaa. Ymmärrän kyllä miks se paperilla voi kuulostaa hyvältä mutta onko kukaan sittemmin kuunnellu lopputulosta?

Dark Meat – Universal Indians 3,5
Psykedeelistä rokkia mutta ei sillä efektitäytteisellä tavalla vaan niin että Dark Meat on epämääräsen kokonen kollektiivi jolla on yhteyksiä vaikka mihin indiepuolen kollektiiveihin ja meno on railakasta garagesekoilua jossa tuntuu olevan ainakin kymmenen henkee kokoajan kohkaamassa jotain, usein vielä torvet kokoajan käsietäisyydellä. Ja niin pitääkin olla kun Albert Ayler on suuri fanituksen kohde. Ihanaa mekkalaa.

Dream Theater – Live Scenes from New York 2,5
Haukkasin taas liian ison palan. Kolmetuntiset livesetit miltä tahansa bändiltä on fanikamaa. Kaiken tiluttelun, joka on pitkälti barokkisäveltäjien lapsenlapsi, seassa on kyllä hyvää soitantaa. Mulla notkahtaa kuuntelukokemus keskimäärin siinä kun laulaja James LaBrie tarttuu mikkiin. Spektaakkelin luomiseks mukana on myös hypnoterapeuttia näyttelevä näyttelijä. En halua edes tietää miks mukaan on haalittu myös parille raidalle naislaulaja. Mitä pidemmälle taistelen sitä enemmän Dream Theater menettää mut. Kakkoslevyllä LaBrien vallatessa enemmän ilmatilaa tuskani korostuu. Kakkoslevyn päätösraita Jordan Rudess Keyboard Solo tarjoo pientä helpotusta ja tuntuu olevan puoleen tuntiin eka asia jonka kuunteluun jaksan keskittyä ehkä bassosoolon odottelua lukuunottamatta. Mutta vielä pitäs jaksaa tunti. Tämmösen setin putkeen kuuntelu ei voi olla terveellistä. Mä oon jo ihan täynnä LaBrien kailotusta, yleisön kuulumisia, 32-osanuotteja ja laahaavia osia niitten välissä. Koko tallenteen lopettava yli 24-minuuttinen A Change of Seasons tuntuu jotenkin hyvältä mutta en tiedä johtuuko se vaan siitä että tietää lopun olevan lähellä. Joka tapauksessa se raita kiteyttää ihan hyvin koko tän livepläjäyksen. Kaikkee jo kuultua edes hitusen kompaktissa muodossa.

The Golden Palominos – The Golden Palominos 3,5
80-luvun jenkkikaaoksen all-stars-tiimi kompuroi ihanasti nowaven ja uudemman mekastusjazzin risteyksessä. Ei uppoo helposti mutta kun iskee niin iskee pysyvästi.

Opeth – Watershed 3
Kun on jo pitkään ollu progedeathmetallin terävintä kärkee on ihan tervettä hahmotella uutta suuntaa kun sen voi tehdä samalla tarjoomalla myös vanhaa tuttua yltäkylläsesti. Örinät ja progeriffit on turvallisesti tallella kuten on myös folkimmat väliosat joille puhallellaan välillä myös omaa elämää ja onpa mukaan eksyny vähän semmosia perinteisempiäkin progerockjuttuja. No ne tutummat jutut tuntuu vähän vanhan toistolta. Ja ne uudemmat ideat ei lähde samanlailla kun bändin leipälaji. Joten progedökiksen suhteen vanhassa vara parempi ja uusien ja ihmeellisten tekeleitten kanssa kannattaa mennä ajassa eteenpäin. Viimeks kun tarkistin sanakirjasta niin watershedin pitikin tarkottaa vedenjakajaa.