Kuuntelupäiväkirja viikko 9

with Ei kommentteja
Blasko, Sarah – I Awake 3,5
Blasko on mulle täysin uus tuttavuus. Laadukkaita muttei sydämeen asti meneviä naislaulaja-lauluntekijöitä on tietenkin hyvä liuta maailmassa eikä Blasko siitä järisyttävästi poikkee. Pikkumittarit on järjestelmällisesti oikeisiin suuntiin kallellaan: kotosin Australiasta, musiikkia vetää tällä levyllä sinfoniaorkesteri muttei kovin klassisesti, ite Blasko onnistuu kuulostamaan melankoliselta onnellisempinakin hetkinään. Saattaa hyvinkin kasvaa vuosien varrella.

Davis, Miles – Jack Johnson 4
Kaoottisminimalistisen fuusiokautensa ja tiukan funkkautensa väliin mahtuu Davisin Jack Johnson sekä ajallisesti että soundiltaan. Pinnan alla kaikki on sotkusempaa. Kaks noin 25 raitaa jotka on kasattu kahdessa eri sessiossa nauhotetuista jameista. Raidat ei oo suoraa jatkumoo vaan leikkailee eri pitusia pätkiä näistä jameista. Sen lisäks näissä kahdessa jamissa oli vaan kaks yhteistä soittajaa ja ne kirkkaimmin loistaakin koko levyllä eli ite Miles Davis ja kitaristi John McLaughlin jota tullaan kutsumaan yhdeks maailman selkeesti parhaista sitten kun se kuolee ja joka nykyään elossa ollessaan muistetaan liian harvoin. McLaughlin vetää soolonsa täysillä ja Davisin kaiutettu trumpetti on myös voimallinen esiintyjä. Ollakseen maailman kovimpia levyjä on Jack Johnsonilla vähän liikaa tyhjäkäyntiä mutta hemmetin pätevää kamaa se silti on.

Grandpaboy – Grandpaboy 4
The Replacementsin Paul Westerbergin alterego. En oikein tiedä mikä oikeesti on Grandpaboyn ja Westerbergin omalla nimellä julkastun kaman pohjimmainen ero. Tällä salanimellä tehty kama koittaa antaa rososemman ja vähän hurjemman kuvan ittestään mutta ei nekään sävyt oo ikinä ollu Westerbergin tekosista niin kaukana. Ja Grandpaboy luistaa itekin omasta konseptistaan lähes pehmoiluun asti. Kyseessä on siis viiden biisin ja vartinmittanen ep jolla biisit heiluu rupisesta rokkauksesta lämpimään poppiin. Grandpaboyn avulla koko ep-formaatti alkaa taas ihastuttaa ihan kohtuuttomasti. Luulen ettei tääkään lätty LP-mittasena osuis näin lujaa mutta vartinmittasena rykäsynä heiluvine tunnelmineen ja laadukkaine biiseineen ihastuttaa.

Guns n’ Roses – G N’ R Lies 2,5
Hah. Mukamas gunnarien toka levy. Ja onkin sitä vaikka todellisuudessa eka puolikas on ennen debyyttiä julkastulta feikkiliveltä. Niistäkin neljästä biisistä vaan kaks on omia. Neljän rokkinumeron jälkeen tulee se neljä biisiä joilla tätä julkasua on perusteltu. Ja niillä bändi heittäytyy akustiseks. Yks näistä on kohdattu jo debyyttilevyllä sähköisenä. Onneks levy kestää vaan reilun puoltuntia.

Iglesias, Julio – 1100 Bel Air Place 2
Isä-Iglesiaksen enkkumaailmanvallotuksen alku. Julkasuvuosi oli 1984 ja se todellakin kuuluu soundeissa. Yllättävän paljon hämmentävää sisältöö matkassa kuitenkin on. Jos nyt Diana Rossin kanssa vedetty avausraita ei ihmetä niin kolmannen raidan viidakkosvengi ja alkupuolen ranskankielinen laulu pääsee vähän yllättämään. Seuraavaks tulee Albert Hammondin The Air That I Breathe-hitti mutta The Beach Boysin (ketkä niistä lieneekään) kanssa?! Se on paperilla järkyttävää mutta ei kuulu käytännössä ollenkaan musiikissa joten menköön. Hetkee myöhemmin soi Hammondin It Never Rains in Southern California mutta jostain syystä uusilla lyriikoilla ja nimellä Moonlight Lady. Sitä seuraa When I Fall in Love pophitti jossa vierailee saksofonisti Stan Getz. Sitten Me Va, Me Va rullaakin kuus minuuttia ja kertsin Iglesias vetelee espanjaks ja muuten enkuks. Järkevää. Ja levy loppuu duettoon kantritähti Willie Nelsonin kanssa. Lopulta käteen jää vaan lievä hämmennys, pystyynkuollut balladihöttö ja välähdykset hauskalla aksentilla laulamisesta.

Lowe, Mundell – Satan in High Heels 3
Samannimiseen 60-luvun leffaan tehty soundtracki. Lowe on jazzkitaristi joka on tän lätyn säveltäny isolle bändille ja nousee aika harvoin ite framille. On bigbandsvengiä kaasu pohjassa ja toisessa päässä myöhäisillan kapakkajazzia. Varmasti loistava soundträkki, vähän taustamusaa pelkässä kuuntelussa.

Morissette, Alanis – Jagged Little Pill 3
Alanis ei ollu kauheesti yli kahdenkymmenen kun julkas tän kolmannen albuminsa. Ja pari ekaa oli ollu tietosta höttöpoppia. Sikäli Jagged Little Pillin hyppy alternativerockin kevyempään päätyyn on aikas komee. You Oughta Know-biisissä on tunnetuimmat nimet mukana kun silloset Red Hot Chili Peppersin basisti Flea ja kitaristi Dave Navarro on lähteny leikkiin mukaan. Morissetten kohdalla kuuntelijan pitää selvitä tietenkin laulannasta jossa on vaan puhumis- ja kiekumistasot. Varmaan pyrkimys on tuoda jotain soullaulantaa rokkiin ja ehkä se tavallaan tehdäänkin. Hitit on turhan paljon sitä itteensä ja taas muut biisit ei löydä luonnettaan. Ei päästä Alanis helpolla.

Oi Va Voi – Laughter Through Tears 3,5
Kevyttä indie-electroo jonka päällä soi klezmer? Kolmella raidalla voksut hoitaa KT Tunstall mikä verottaa itämaatunnelmaa ikävästi. Tuloksena helpossa paketissa balkan/lähi-itäfiboja kansaa viihdyttämään. Länsigroove on parhaimmillaan syvä ja sen päällä leijuvat etnot vahvoja. Vähän turhan levällään on paketti silti.

Rainbow – Bent out of Shape 3
Jos ollenkaan tykkää hyvästä kitaransoitosta niin sitä Ritchie Blackmore tarjoilee vielä sooloissaan ja riffeissään. Niinikään Deep Purplessa jo vaikuttanu basisti Roger Clover pitää vauhdin käynnissä. Ja ah sähköurut myös hyppelee lavalle aina ehtiessään. Esimerkiks Fire Dance on verrattain pätevää deeppurplerainbowjatkumoo tiiviissä paketissa. Street of Dreams-sinkku on vähän liikaa sinkkumateriaalia. Snowman-biisi taas tekee sen saman Walking in the Air-kappaleelle kun sittemmin Nightwishkin. Nyt se on Blackmoren show ja osittain puhdas tunnelmapala. Kaiken kaikkiaan oon pikkusen yllättyny siitä kuinka hyvin Rainbown ensimmäisen ja verrattain pitkän aktiivikauden viimenen levy kantaa.