11.9 PAKKAHUONE:Idän voima // Death Hawks

with Ei kommentteja

MUSASETÄ:

Kun minä olin nuori rullalaudat olivat huonoja. 80-luvun rullalaudoilla oli täysin mahdotonta oppia skeittaamaan sillai oikeasti, niin kuin nykyisillä laudoilla.

Laudat painoivat, olivat liian isoja, niissä oli uskomattoman huonot renkaat ja lista heikkouksista on loputon.Naapurin poika sai tuliaisiksi Jenkeistä Santacruz Lucero -merkkisen rullalaudan, joka oli muka ihan viimesen päälle. Huono se oli. Joku maksoi moisesta  keräilyesineestä hiljattain muuten 1500 dollaria.

Se mitä yritän sanoa on, että nykynuorilla on kyllä pelit ja vehkeet, ja käsittämättömän usein he ovat myös todella aikaisin uskomattoman hyviä käyttämään noita laitteita.

Tämän todisti jälleen yksi nuori nouseva yhtye, ensimmäisellä (!) keikallaan koskaan. Yhtye on Jyväskylän seudulta ja nimeltään Idän voima.

Yhtyeen aivot, sydän ja moottori on Ville Nieminen, joka ei ole se Stanley Cup -voittaja vaan monilahjakas muusikko ja taiteilija. Levytetty Idän voima on hyvin pitkälle Niemisen käsialaa, levyn hienoa kansitaidetta myöden. Keikalla yhtye oli kuitenkin yhtye, ja paljon enemmän rokkia ja menoa kuin levyllä. Yhtyeen tyylikeinoon kuuluu instrumentaalisuuden korostaminen lyriikoiden kustannuksella, mikä toimii. Laulut ovat yksi instrumentti muiden joukossa, vaikkakin halutessaan teksteistä saa myös selvää. Ja tekstit eivät todellakaan ole huonoutensa takia pinnan alla. 80-luvun rullalaudat sitä olisivat saaneet olla.

 

Ollakseen melko vähän aikaa yhdessä soittanut yhtye, idän voiman yhteistyö oli saumatonta. Erityisesti rumpalin ja perkussionistin yhteispeli oli hienoa kuultavaa. Samoin lead-kitaroinnit.

Yleissoundi oli miellyttävää, kiitos myös hienon miksauksen ja hyvin soivan Pakkahuoneen, joka oli täynnä pystypöytiä ja tuoleja ja kaikkea muuta hyvin tilaa akustoivaa materiaalia.

Keikka alkoi Aaveratsastajalla ja hetken pelkäsin että Danny kiipeää lavalle. Pelko oli turhaa. Tämän jälkeen alkoi pitkä jakso taitavaa tunnelmointia jonka aikana en tunnistanut biisejä joita bändi soitti, mutta se ei estänyt minua vaipumasta hetkittäin aika transsinomaisiin tiloihin. Oikeastaan ensimmäiset muistikuvat varsinaisista kappaleista ovat keikan loppupäässä kuullut, Susia ja Aseita joka on tällä hetkellä lempibiisini bändiltä sekä myöskin parhaimistoon kuuluva levyn avausraita Yhden kerran.

Mutta ennen kaikkea keikka oli kokonaisuus.

Kuulen Idän voimassa valtavasti potentiaalia ja on todella mielenkiintoista nähdä mihin suuntaan Nieminen yhtyeineen kehittyy varsinkin nyt kun keikkarutiinia kertyy.

Tuli ostettua myös keikalta tuplavärivinyylinä Lännen venus -albumi. Usein formaatilla ei musiikissa ole niin väliä, mutta tässä tapauksessa levy toimii mainiosti kun se on paloiteltu neljälle eri puolelle ja onhan levy myös hieno esine, mitä ei pidä vähätellä.

Myös levyllä Idän voima on kokonaisuus ja hieno sellainen.

Yhtä kaikki, olipas mahtavaa kuulla bändimusiikkia pitkästä aikaa livenä.

Olisi enemmän kuin suotavaa että tämän kaltaiset keikat ei olisi vain korona-ajan ilmiö, sillä allekirjoittanut ainakin tervehtii ilolla aikaisia soittoaikoja ja väljyyttä ja omia pöytiä seurueille. Lisää keikkoja ilman viinan myynnin aiheuttamaa soittoaikojen hilautumista puoleen yöhön, kiitos.

 

WILPURI:

Idän voiman jälkeen lavalla näkyi ja kuului Death Hawks. Olin nähnyt bändin kaksi kertaa aikaisemmin. Tuoreimman levyn jälkeen vedetty Uusi Tampere -keikka oli mielestäni hajanaista ja unettavaa haahuilua, joten en ollut varma mitä odottaa. Heti alusta asti oli kuitenkin selvää, että nyt vedetään paremmin, vaikka Teemu Markkulalla oli selvästi vaikeuksia ottaa kontaktia kaukana istuvaan yleisöön.

Alkupuoli keikasta koostui kuitenkin vähän liian äkkiä alas ajetuista tunnelmapaloista. Bändin vahvuus on hypnoottisessa rituaalimusiikissa, mutta yleisö ei lumoudu jos shamaani pitää kolmen minuutin välein taukoa rummutuksestaan. Keikan loppupuolella bändi innostui vetämään pidempiä jumituksia joissa yleisökin lopulta saatiin liikkeelle ja heilumaan tummasti pörisevien kitaroiden ja koskettimien tahtiin. Pimeyteen pitää katsoa niin pitkään, että pimeys katsoo takaisin.

Death Hawksin Psychic Harmony -levy on jäänyt itsellä etäiseksi, mutta keikalla lätyltä poimittu Re-Run onnistui nousemaan yhdeksi kohokohdaksi. Bändi siirtyi levyllä kärpässienistä ja unensieppaajista samppanjakylpyihin mielestäni kompastellen, mutta Pakkahuoneella tyylit saatiin nivottua yhteen.

Kunnon live-musiikki oli pitkästä aikaa hieno kokemus ja parhaina hetkinään Death Hawks pääsee kiinni elävän musiikin syvimpään ytimeen.