PK Keränen
”Kaikki jotka ostivat Velvet undergroundin levyn perustivat oman bändin”. Tuon oman bändin perustivat myös kirjaston kirjasta nimensä löytäneet 22-Pistepirkot Utajärvellä vuonna 1980.
Uskon ja haluan ajatella että siinä missä `Pirkot` saivat innostuksensa muunmuassa Velvet Undergroundilta, monet satavuotiaan Suomen bändit ovat saaneet uskalluksensa aloittaa rämistelynsä `Pirkkojen` innoittamana, itsekin uskon kuuluvani näihin rämistelijöihin.
Muistan elävästi hetken jolloin rakkauteni 22-Pistepirkkoon syttyi. Olin reilusti alaikäisenä eli 16-vuotiaana menossa ostamaan lippuja ystäväni kanssa legendaarisen I-Klubin aulasta yhtyeen keikalle, kun ravintolan puolen ovesta astelivat Asko Keränen ja veljensä PK, joista puheliaampi Asko kysyi meiltä: ”tuutteko kattoon soundchekkiä?”.
Paljon on leppäkerttuja lennellyt ja kaunein niistä haudattu, kun tullaan tähän marraskuiseen torstai iltaan Tampereen Klubille jossa PK `pikku-kersa` Keränen lämmittelee illan pääesiintyjää Aavikkoa.
Kaikki on tavallaan muuttunut ja toisin, mutta lopulta silti ei mikään. PK on Pirkko joka ei pilkuistaan pääse. Laulujen sanat eivät ole kirjallisuuden eivätkä edes runouden mestariteoksia, samat sanat vilisee mitkä esiintyivät `Pirkkojenkin` teksteissä, Coffee girl on Sad girl, paha vaanii, sanotaan ja ollaan sanomatta, soitetaan soittimilla ja puhelimilla, ollaan hukassa yhdessä ja erikseen, lähdetään ja jäädään.
Siinä missä PK on ja oli kolmasosa `Pirkkoja`hänen soolokeikkansa ainakin tänään on sitä mitä yhtyeensä oli kokonaisvaltaisesti. Ekan neljän biisin ajan PK on maagisen loistava, mitä seuraa muutama täysin turha garagerenkutus jotka eivät todennäköisesti toimisi bändilläkään, saati yksin. Tätä seuraa uskomattoman hienoa feedbackrääkkäämistä, jonka jälkeen unenomaista leijumista. Näissä metelin ja seesteisyyden vaihtelun elementit sisältävissä biiseissä, myös `Pirkot` olivat eniten kotonaan. Ja tottakai myös Blues on läsnä.
Kymmenen biisin keikka koostuu julkaisemattomista biiseistä, jotka kuulemma ehkä, joskus tulevat PK:n soololevylle, tai ainakin jotkut niistä. Osaa biiseistä hän soitti julkisesti ensimmäisen kerran, mikä tietysti vaati kokemusta ja karismaa, jota nuoremmalta Keräseltä ei puutu.
Kun keikka päättyy The Stoogesin Now i wanna be your dog klassikkoon, hymyilen ja muistan miksi 22-Pirkot tuli nähtyä yli 20 kertaa ja The Others coveriprojektin keikat siihen päälle.
Sitten pöytääni astelevat tyylikkäästi pukeutuneet ystäväni, joista sarjakuvataiteilija, metallipää ja kauhu- ja tekoveriromantikko Wilpuri, kertoo seuraavaksi näkemyksenä Aavikon keikasta, olkaapa hyvät.
Aavikko
Muistan lapsuudestani, että Kraftwerk mainittiin perhepiirissäni lähinnä vitsinä. Ehkä juuri siitä syystä huomasin tuntevani vetoa yhtyeeseen, vaikka olinkin teinihevari. Näin Kraftwerkin Flow Festivaaleilla vuonna 2013 aikuisena miehenä ja vasta silloin olin riittävän vaikuttunut tutustuakseni tuotantoon paremmin.
Aavikko avasi torstai-illan keikkansa kappaleella ”Futer City”, joka on mielestäni Aavikon ”kraftwerkein” biisi. Jo sen kappaleen aikana tajusin, että nyt ei olla kuuntelemassa pelkkiä koneita kovalla ja hyvillä soundeilla, vaan nyt ollaan rock-bändin keikalla. Meininki oli heti alusta alkaen hyvä ja vaikka koneita soitetaankin, ihmiskäden kosketus oli kuultavissa kaikissa biiseissä. Erityismaininnan ansaitsee rumpali Tomi Leppänen joka onnistui todistamaan, että ihminen on edelleen konetta parempi komppaaja.
Keikan mahdollinen kohokohta oli ”Viitostie” joka starttasi illan energisimmän vaiheen. Todella lupaavaa oli myös yhtyeen tuleva tuotanto josta saatiin maistiaisia. Olin kuulevinani niissä sävyjä uudelleen suosioon palanneesta 80-luvun elokuvamusiikista, joka on vuodesta toiseen omassa suosiossani. Uusimmista kappaleista vanhempiin, kaikki materiaali toimi ja keikka eteni todella sujuvasti. Setti oli juuri sopivan mittainen jättääkseen halun nähdä trio pian uudestaan. Suosittelen vahvasti kaikille musiikin ystäville.
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.