Elokuvamusiikista puhutaan usein genrenä, vaikka kyseessä onkin vain tietyyn käyttöön tehtyä musiikkia joka voi tyylilajiltaan olla mitä vain. Genreä oli vaikea hahmottaa myös Goblinia kuunnellessa. Sävellyksissä ja soitossa on vahvaa groovea ja diskoa, mutta myös rokkia ja psykedeelistä kokeellisuutta ja jopa pari välähdystä Kikka Koreasta ja Jussi Pattitussista. Livenä hommaan tuli vielä vahvasti heavy metal etenkin rumpali Federico Maragonin toimesta. Wikipedian mukaan genre on progressiivinen rock ja kieltämättä kaikki eri elementit voi niputtaa sen alle, koska bändi ei kuulostanut hetkeäkään jukeboksilta vaan kaikki palaset tuntuivat osalta samaa kokonaisuutta.
Keikka alkoi itselleni vieraammalla tuotannolla. Muistini mukaan toisena kappaleena soinut Lamberto Bavan Dèmoni-elokuvan tunnari antoi kuitenkin hyvin suuntaa, että mistä on kyse. Svengaavaa jännitysmusiikkia jonka tahdissa pää lähtee väkisinkin nykimään. Varsinaiseen kauhuun olisi vaikea löytää yhteyttä ilman lavan reunoilla pyöriviä katkelmia elokuvasta.
E suono Rock ja Roller eivät käsittääkseni ole suoraan elokuviin tehtyjä kappaleita, mutta sopivat samaan tunnelmaan hyvin. Rollerin soidessa aloin havainnoimaan, että basson varressa heiluva Cecilia Nappo on erittäin monipuolinen soittaja. Basso on monissa kappaleissa kitaraa ja rumpuja tärkeämpi soitin ja siksi oli mahtavaa, että soitin myös soundasi paremmalta, kuin mihin yleensä joutuu livenä tyytymään. Nappon soiton pienimmätkin nyanssit erottuivat täysin.
Dawn of the Dead -elokuvan musiikit käynnistivät keikan varsinaisen hittikimaran joka jatkui loppuun asti. Elokuvan pääteeman alun paniikkikohtaus jytisi hienosti ja vaikka bändi soitti raskaammalla kädellä svengikään ei jäänyt matkalle.
Loppuilta painottui vahvasti Dario Argenton elokuvista tutulle musiikille. Suspiria on luultavasti se suosituin. Yleisö pääsi osallistumaan teokseen mörrimöykkykuoron roolissa. Suspirian teemamusiikki oli niitä harvoja hetkiä, kun kauhuelokuvamusiikki kuulostaa edes vähän pelottavalta.
Dario Argenton elokuvat ovat siinä suhteessa ainutlaatuisia, että niiden murhakohtauksia voi tanssia. Kun kuulet groovaavan basson tiedät, että murhaaja lähestyy ja joku onneton poloinen kohtaa todennäköisesti kivuliaan lopun. Parhaiten tämä korostuu elokuvassa Tenebrae. Keikalla oli teeman soidessa erittäin vaikea istua paikallaan (epämukavalla) tuolilla.
Phenomena on ensimmäinen kosketukseni bändiin ja suosikkini Argenton filmografiassa. Claudio Simonetti aloitti koskettimissa kimalaisen lentoa muistuttavalla ilottelulla kunnes lähti yleisön riemuksi soittamaan elokuvan kaunista tunnussäveltä. Elokuvassa soi myös Iron Maidenin musiikki ja Phenomenaan sävelletyt kappaleet ovatkin kallellaan enemmän siihen suuntaan, kuin tanssittaviin bassolinjoihin.
Keikka huipentui musiikkiin elokuvasta Profondo Rosso, joka on mahdollisesti myös ns. giallo-elokuvien suurin huipentuma. Bändi sai raikuvat aplodit ja palasi soittamaan vielä pari kappaletta entistä hevimmin. Mater Lacrimarumissa kuultiin nauhalta ja nähtiin kankaalta Dani Filthia.
Kitaristi Bruno Previtali on vielä mainitsematta. Todettakoon ainakin se, että soitto kuulosti siltä miltä piti ja rock-soolot irtosivat vaivattoman kuuloisesti. Goblinin musiikissa kitaristin rooli jää kuitenkin muiden varjoon.
Keikka toimi itselleni erittäin hyvin ja kaksi tuntia meni hetkessä ohi. En tiedä oliko kyseessä välttämättä korkeakulttuurikokemus, mutta samalla rajalla mentiin, kuin kyseisten elokuvienkin suhteen. Esimerkiksi Argenton tuotannosta on vaikea sanoa onko se taiteeksi naamioitunutta roskaa, vai roskalta vaikuttavaa taidetta. Mieleenpainuvaa viihdettä joka tapauksessa.
Jos ei pidä Simonettin metallin suuntaan kumartavasta versiosta yhtyeestä voi yrittää jäljittää jonkin toisen version. Mikäli olen oikein ymmärtänyt Goblin on nimike jonka alla eri alkuperäisjäsenet esiintyvät ja esittävät musiikkia ja joskus voi samaan aikaan kiertää parikin eri Goblinia ympäri maapalloa.
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.