Ihmisiä ei mielestäni pitäisi jakaa ihonvärin mukaan, eikä sillä pitäisi olla musiikissakaan merkitystä. Tästä uskostani huolimatta levyhyllyni on ollut pitkään naurettavan valkoihoinen. Se johtuu varmasti siitä, että suuret afroamerikkalaiset genret, kuten jazz ja hip hop eivät useimmiten puhuttele minua. Olen kuitenkin parhaani mukaan yrittänyt multikulttuuristaa kuunteluani ja yksi merkittävä askel tässä oli Jesse Markinin levy FOLK ja keikka Uudessa Tampereessa. Levyn (ja muistaakseni tämän viimeisimmän keikankin) päättävä Hope on mielestäni paras räppiä sisältävä kappale, mitä omiin korviini on päätynyt. Jesse Markin tarjoilee minulle vieraampaa musiikillista ilmaisua joka jostain syystä iskee suoraan sieluun. NOIR oli aluksi hankalammin lähestyttävä levy, mutta alkuvaikeuksien jälkeen pidän sitä vielä debyyttiäkin parempana.
Perjantaina 6.5 oli ilo nähdä toista kertaa Jesse yhtyeineen livenä. Keikan aloitti Vildhjarta, joka väännettiin käyntiin miltei uhkaavan kuuloisella industrial-pörinällä. Keikan alussa ikkunoista paistoi vielä aurinko ja asetelmana oli se, että yleisö seuraa paikallaan taiteilijoita työssään. Illan aikana aurinko väistyi ja värivalot pääsivät näkyviin. Biisimateriaali ja tunnelma painottui samaan tahtiin enemmän jalkojen ja vartalon liikuttamiseen. Mitään settilistaa en saanut päähäni tehtyä, mutta keikka polveili sujuvasti iskevästä hip hopista jyliseviin rock-spektaakkeleihin. Kuulin kaiken mitä halusinkin ja enemmänkin.
Artisti itse esiintyi vapautuneen tuntuisesti ja otti tilan haltuun ammattilaisen ottein. Suomen leveimmin hymyilevä rumpali Teppo Mäkynen soitti täydellisesti niin tiukat tanssibiitit, kuin eloisat rock-revittelytkin. Teppo soittaa selvästi musiikista nauttien ja katselee ympärilleen, kuin ihaillen musiikillista hetkeä jonka osana saa olla.
Kitaristi Nicolas ”Leissi” Rehn ei juuri katsele, vaan soittaa usein silmät kiinni ja näyttää meditoivan nuotit ulos instrumentistaan. Muun bändin taustalla hääräili Totte Rautiainen, joka poimi välillä basson ja välillä paineli nappeja ja väänteli potikoita kojetaulustaan. Osa biiseistä vaati taustalleen aika paljon koneellista apua.
Jesse Markinin musiikki on toiminut itselleni ikkunana uusiin musiikillisiin suuntiin ja toivon, että mies tekee jatkossakin itsenä näköistä musiikkia. Tässä tekemisessä on jotain sellaista tarttumapintaa, josta saa otteen yli genrerajojen. Toivottavasti ne särmät eivät hioudu pois vaikka mainetta tulisi ja areenat kasvaisivat.
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.