Frank Oceanin esikoislevy Channel Orange puhalsi tuoreudellaan hämähäkinseitit tylsistyneiden musadiggareiden korvista vuonna 2012. Uutta musiikkia on sittemmin odoteltu. Artistin nettikiusoittelu antoi ymmärtää, että sitä olisi ollut luvassa jo 2015 heinäkuussa ja moni pettyi katkerasti kun mitään ei tuolloin kuulunutkaan. Nyt neljä vuotta myöhemmin uusi albumi on vihdoin täällä.
Blond (tai Blonde, kuten levyn nimi on ilmaistu Apple Music-palvelussa) ei välttämättä tarjoa suuria yllätyksiä, jos Channel Orange on jo kuunneltu puhki. Siinä yhdistellään edelleenkin menestyksekkäästi r&b:tä, soulia, jazzia, hiphoppia, räppiä ynnä muita mustan musiikin eri puolia. Toisaalta seos ei ole kauttaaltaan afroamerikkalainen, vaan monet kitaravetoiset biisit tuovat mieleen enemmänkin jonkin sortin indierockin (jota ei yleensä mielletä mustaksi musaksi). Ocean onkin maininnut vaikutteikseen myös esimerkiksi The Beach Boysin ja The Beatlesin.
Uutuuslevyn biisit ovat samoin kuin Channel Orangellakin, melodisesti kauniita ja sävellyksellisesti kekseliäitä. Frank Oceanin laulutavalle on ominaista se, että hän ikään kuin laulaa ja räppää samanaikaisesti. Tekstiä tulee tiuhaa tahtia ja se rytmittyy omaperäisellä ja yllättävällä tavalla. Sanoitukset ovat katukielestä muotoiltua runoutta, jossa riittää pähkinää purtavaksi enemmän kuin riittävästi yhden pop-albumin tarpeisiin.
Tuotannollisesti levy kuulostaa ehkä hieman vähemmän koneelliselta, kuin edeltäjänsä. Jos esikoislevyllä pääosassa olivat syntikat, niin nyt niiden tilalla ovat kitarat. Blonden yleinen tunnelma on melko rauhallinen. Useilla raidoilla ei kuulla lainkaan rumpuja ja päähuomio suuntautuu näin enemmän melodioihin ja harmonioihin, sekä muihin pieniin vivahteisiin.
Blondella vierailee joukko isoja nimiä, kuten Kendrick Lamar ja Beyonce. Vierailijoiden osuudet levyllä ovat kuitenkin selvästi sivuosassa, eikä monia niistä luultavasti edes huomaisi, ellei niitä olisi mainittu levyn krediiteissä. Poikkeus on Andre 3000, joka esiintyy ”Solo (reprise)”-raidalla, jolla itse Oceanin ääntä ei kuulla lainkaan. Lisäksi Bon Iver laulaa White Ferrarin lopussa.
Frank Ocean on aikamme Marvin Gaye
Blonde ei siis tuota pettymystä. Se on sitä, mitä saattoi Channel Orangen jälkeen odottaa, mutta ei toisaalta kovin paljoa enempääkään. Frank Ocean jatkaa 2010-luvulla siitä mihin Marvin Gaye, Stevie Wonder, Prince ja muut ovat tämän lajin musiikin vieneet.
Levy on tällä hetkellä saatavilla vain Apple Music palvelussa. Tässä linkki, josta sen voi kuunnela streamina.