Gojira – Magma

Magma ilmestyi jo 17. kesäkuuta, mutta sain nyt vasta pureskeltua sitä riittävästi. Ennen arvioon syöksymistä vähän bändin taustaa. Gojira on ehtinyt jo siihen ikään, että saisi ajokortin. Se ei ole täysin mitätön saavutus bändiltä jonka soundit ja kappalerakenteet voidaan edelleen mieltää varsin moderneiksi. Joskus on hyvin vaikea tunnistaa mikä on säkeistö ja mikä kertsi, vai onko biiseissä moisia osia ollenkaan. Varhainen Terra Incognita on jäänyt itsellä melko vähälle kuuntelulle ehkä siksi, että se kuulostaa suunnilleen samalta kuin niin monet muut vihaiset nuoret miehet samoihin aikoihin, mutta The Link -levystä Magmaan bändi on kehittynyt vahvasti vain omaksi itsekseen.

Vihan ja väkivallan sijasta Gojiran maailmassa liikutaan usein luonnonsuojelun äärellä tai pyöritellään jotakin filosofista kysymystä enemmän tai vähemmän syvällisesti. En ole Magman lyriikoista saanut vielä lujaa otetta, mutta vaikuttaisi siltä, että ainakin osa kappaleista palaa ruotimaan sitä tuhoa mitä ihminen saa aikaan. ”Plastic bag in the sea!” huudot ovat kuitenkin jääneet taakse ja julistus tehdään hienovaraisemmin. Myös Duplantierien äidin kuolema on tainnut tuoda levyn tunnelmaan haikeutta ja melankoliaa. Gojiraa ei kuitenkaan tarvitse kuunnella huivi kaulassa pohdiskellen viinilasi kädessä, vaan siihen voi suhtautua samalla tavalla, kuin elokuvaan jolta bändi lainaa nimensä. Arvokkaita asioita on löydettävissä jos niin tahtoo, mutta pääasia, että homma on alusta loppuun viihdyttävää!

Magma on edeltäjiään selvästi monipuolisempi ja kevyempi levy. Metallipäitä voi jäädä harmittamaan että ruhjominen on vähentynyt ja toisaalta levyn raskaimmat hetket eivät ehkä tavoitakaan sitä intensiivisyyttä kuin mitä on löydettävissä vaikkapa From Mars to Sirius -lätyltä. Oma näkemykseni on kuitenkin se, että kyseessä on kokonaisuudeltaan vahvin Gojira-levy. Joe Duplantierin äänenkäyttö vaihtelee toteavasta puhtaasta laulusta melodiseen huutamiseen. Death metal on tästä jo aika kaukana. Soitossa on tallella kaikki tutut elementit, mutta nyt biiseissä on huomattavasti enemmän tilaa. Joen veli Mariokin soittaa jotkin biisit poikkeuksellisen vähillä iskuilla, mutta näyttää tarpeen tullen sen, että on edelleen yksi tämän hetken potkivimpia rumpaleita. Teknisen kikkailun ja grooven välinen liitto on aina vaikea, mutta Gojira onnistuu siinä edelleen äärimmäisen hyvin. Kitaran soitosta en tiedä ihmeemmin mitään, mutta Whammy-pedaali on ilmeisesti ollut kovassa käytössä. Edellisten levyjen äänivenkoilut tehtiin kai luomummin, mutta toimii se näinkin.

 

Jos raskaampi musiikki ei ole tuttua voi tämä olla hyvä levy aloittaa tutkimusmatka. Levy ei koskaan murskaa alleen eikä halua vahingoittaa. Mielikuvat eivät liiku verivirroissa tai uhrijuhlissa vaan mieluummin vesiputouksissa, tulivuorissa ja pahimmillaan ehkä sodan runtelemassa maaperässä tai öljyssä räpiköivässä linnussa. Stranded on levyn tarttuvin joskaan ei kevyin biisi ja se on tainnut päästä Suomessakin radiosoittoon. Jos se osuu on luultavaa, että muukin levy toimii. Avausraita The Shooting Star edustaa uudempaa Gojiraa ja saattaa voittaa puolelleen joitakin niistä joita vanhempien levyjen vyörytys ahdistaa.

Vaikka toivon, että Gojira tulevaisuudessa löytää kyvyn yhdistää edellisten levyjen eeppisimmät hetket uuteen hengittävämpään ilmaisuun en löydä tästä suuria valituksen aiheita. Jos jää harmittamaan, kun ei tullutkaan tuntia turpaan, voi kuunnella Backbonen From Mars To Sirius -albumilta joka hoitaa homman noin neljässä minuutissa.