John Frusciante on se kitaristi, jonka soittaessa Red Hot Chili Peppersissä bändi nousi maailmanmaineeseen, mahdollisesti pariinkin otteeseen. Sehän ei tee Frusciantesta varsinaisesti mielenkiintoista muusikkoa, mutta sedän pitkä lista muita edesottamuksia ansaitsee mielenkiintomme. Miehen soolotuotanto on sopivan harvakseltaan julkaistua loistavuutta, joka heilahtelee alkupään lofi-rämpytyksestä lähes progen kautta elektronisen musiikin puolelle eskaloituen Trickfinger-nimellä vuonna 2015 julkaistuun levyyn. Frusciante oli myös studiokitaristina neljällä ekalla The Mars Volta-levyllä ja ajoittain kävi myös livenä bändin remmissä. Kaikennäköistä muuta pikkutekemistäkin Frusciante on löytäny jatkuvalla syötöllä. Mutta mutta, vuoden 2004 kesäkuussa Frusciante ilmoitti julkasevansa seuraavien kuuden kuukauden aikana kuusi levyä, tuloksena kolme soololevyä, yksi soolo-ep, yksi mahtava synkähköä electronicaa sisältävä duolevy Josh Klinghofferin kanssa ja yksi uudenuutukaisella Ataxia-projektilla.
Ataxia sisältää Fruscianten kitaroinnin lisäksi lähes legendaarisen ex-Fugazi-basistin Joe Lallyn bassottelua ja Josh Klinghofferin, joka sittemmin korvasi Fruscianten Red Hot Chili Peppersissä, rumpujen kolistelua. Klinghoffer ja Frusciante vastaa pienistä syntetisaattorisävytyksistä ja kaikki vuorollaan vokaaleista. Bändi vetäytyi kahdeksi viikoksi studioon soittelemaan ja nauhotti sinä aikana kahden levyllisen verran tavaraa ja soitti kahtena perättäisenä päivänä ainoot keikkansa hajotakseen ikuisiksi ajoiksi. Ataxian keskipiste on vapaana hortoileva John Fruscianten kitaransoitto, jolle annetaan paljon tilaa biiseissä, joista lyhyin on lähes kuusi ja puoliminuuttinen. Biisit on rakennettu Joe Lallyn simppeleitten, jumittavien ja vahvojen bassokuvioitten päälle ja maustettu Klinghofferin niinikään eleettömällä rumputyöskentelyllä. Sitten biisit onkin saaneet virrata vapaasti mihin tahansa suuntaan.
Automatic Writing on ensimmäinen kahdesta albumista Ataxian tuotoksia. Se enemmän albumilta ja julkasutarkoitukseen kootulta kuulostava. Eka biisi Dust on levyn melodiattomin ja rymistelevin rullaus, jossa lähinnä Frusciante sooloilee ja huutaa mielensä mukaan. Seuraava biisi onkin sitten täydellistä vastapainoo edelliselle ollen huomattavasti rauhallisempi ja Klinghofferin eteerisemmät vokaalit, joita on paikoittain messevästi pilkottu epämääräiseksi mutinaksi, tuudittaa lähes hypnoosiin. The Sides, raita numero kolme, on edellisiä hämärästi melodisempi tekele, mutta yhtä melankolinen kuin edellinen raita Another. Addition on sitten jo tuskasemmankuulonen tapaus Fruscianten etsiessä äänestään raastavimpia sävyjä. Levy lopetellaan henkkohtlemppariini nimeltä Montreal, jossa vokaaleissa padapum Joe Lally. Entistä jumittavampaa, hypnoottisempaa, vellovampaa, voimakkaampaa, tyhjentävämpää. En tiedä onko joku oma trauma vaan kyseessä, mutta kun Joe Lally jumittaa ”Sold all my records, what a stupid thing to do”-lainia, voisin jäädä onnellisena eläkkeelle ihan mistä tahansa työstä. Täydellistä. Harva on, mutta nyt on.
Straight from LA, CA, US:
John Frusciante – skitta, syna, vox (Dust, The Sides, Another, Addition)
Joe Lally – basso, vox (Montreal)
Josh Klinghoffer – rummut, kapulat, syna, vox (Another)
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.