Olipa taas kerran yksi nuorten tyyppien perustama bändi, joka aloitti 80-luvun lopulla soittamalla postpunkkia. Bändin jäsenet kuunteli ahkerasti monenlaista musiikkia, ja kun bändi ei onnistunut tekemään sen ihmeempää vaikutusta kehenkään, totesivat jäsenet keskenään, että nyt on aika ottaa now or never-kortti käyttöön. Inspiraation lähteenä oli esim. My Bloody Valentinen kaikenjyräävän messevä soundi ja, sitäkin enemmän, Public Enemyn hypergeneettinen ja monipuolinen sämpläys. Näitä kahta maailmaa porukka alkoi sotkea: simppelihköä postpunkpohjaista triosoundia ja massiivista, sämpletäytteistä tuotantoa. Bändi myös meni sämpläyksessä mahdollisimman pitkälle: pelkät musiikki-, elokuva- tms.-sämplet ei riittänyt, vaan nyt käytettiin lisäksi linnunlaulua, juoksevaa vettä, rikkoutuvaa lasia, autokolareita, mitä vaan keksittiin.
Ainiin, bändin nimi oli Disco Inferno. The 5 EPs kerää hämmentävästi yhteen bändin viis EP:tä, jotka on julkaistu välillä 1992-1994. Näitä edelsi LP ja EP, mutta nää viisi EP:tä kattaa sen ajanjakson, kun bändin omalaatuinen ilmaisu puhkeaa kukkaan. Näistä ensimmäinen, Summer’s Last Sound, on kahden biisin pituinen, vielä aika rauhallisehkonkuulonen tapaus. Bändi kasaa sämplekollaasinsa huolella, käyttää niitten sekamelskaa niinku orkesteria, ja saa musaansa Durutti Columnin kuulasta lyyrisyyttä, mutta niinku se sois peilitalossa, useitten vääristävien peilien kautta. Toinen EP, A Rock to Cling To, on fiilikseltään aavistuksen rokkaavampi. Kahdesta raidasta se jälkimmäinen, lähes kymmenminuuttinen, From the Devil to the Deep Blue Sky nojaa alkupuolensa rikkoutuvan lasin ääneen ja loppupuolensa linnunlauluun. Kolmas EP, The Last Dance, alkaa nimibiisillä, joka on kaiken tähän asti kuullun jälkeen lähes puistattavan melodinen, sämpletön ja poptietoinen, mutta alkujärkytyksen jälkeen paljastuu hyväksi biisiksi. Kyseinen EP on neljän biisin pituinen, eli tuplasti sen verran kuin edelliset. Niinpä mukaan mahtuu vielä nimibiisistä remix-versio, jonka puolivälissä esiin puskeva lapsenlallatus-sämple on mahtavuutta. Biisi D. I. Go Pop onkin sitten jo täyttä kaaosta: kitaristi Ian Crause kontrolloi viiden minuutin ajan kitarallaan sekunninmittasen My Bloody Valentine-sämplen sävelkorkeutta, tuloksena papattimatto. Second Language, neljäs EP, onkin sitten julkaistu vuonna 1994 ilmestyneen bändin LP:n, D. I. Go Popin jälkeen. Levy kattaa jälleen neljä raitaa, ja nyt musiikkia uskaltaa jo sanoo popiksi. Sämpleissä, delayssä ja kuulaudessa vellovaksi popiksi. Viides eli bändin viimeinen olemassaolon aikana julkaistu EP, It’s a Kid’s World, jatkaa edellisen jäljissä kolmen biisin ja lisätyn kaaoksen voimin. Useempi sämplekoira on taas haudattuna tälläkin teoksella musiikkiin: Edith Piaf, Iggy Pop, brittiläiset lastenohjelmat, neuvostokosmonautti Vladimir Komarovin tuskanhuuto miehen syöksyessä epäonnistuneelta avaruuslennolta avaruusaluksensa kanssa kohti maata.
Disco Inferno teki yhden LP:n näitten jälkeen, joka julkaistiin vuonna 1995 tapahtuneen bändin hajoamisen jälkeen. Disco Inferno oli aikaansa edellä sämplejen käytössä ja jätti jälkensä erityisesti postrockin historiaan. Toisaalta samaan aikaan bändi oli myös ajastaan jäljessä, koska soittaessaan popimpaa tavaraansa sedät kuulostaa lähes kymmenen vuoden takaiselta uudelta aallolta. No, kokonaistulos täyttää hyvän bändin kriteerit. Ja onhan Disco Inferno parhaimmillaan upeeta poppia ja täyttä kilkatuskaaosta.
Omalla kiertoradallaan:
Ian Crause – vox, kitara
Paul Wilmott – basso
Rob Whatley – rummut
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.