Puhuttaessa freejazzista ja pianosta nousee esiin aina sama setä: Cecil Taylor. Ja ihan ansaitusti. Mutta just sen takia: Don Pullen. Tykkään Pullenista enemmän. Siinä, missä Taylorille piano on 88-osanen lyömäsoitin, Pullenille se on utopistinen orkesteri. Taylorin käsissä piano on alati myrskyaltis tuuli, Pullenin käsissä meri, joka väliin aina tyyntyy ja jossa voi nähdä delfiinien hyppivän hidastetusti laskevan auringon kajossa. Voisin ehkä kaivaa sisäisestä runoilijastani vielä lisää soopaa, mutta alkaa mennä liian herkäks. Mutta tosiaan, kun Taylor hakkaa pianoo, sen kädet vois yhtä hyvin olla vasarat. Don Pullenin kädet on enemmänkin jättimäiset siveltimet. Taylor kuulostaa siltä, että jos pianosta lähtee samanaikasesti alle kymmenen ääntä, pitää sitä hakata kahta voimakkaammin, kun taas Pullen pysähtyy useesti jopa kuuntelemaan kuinka kaunista musiikkia on tullu soitettua. No mutta oikeesti: Don Pullenin soitossa on klassisen musiikin hartautta ja tyylipuhtautta vastapainona jazzin vapaasti virtaavalle höyrypäiselle improvisaatiohurrikaanille.
Don Pullen tuli vähänkään kenellekään tutuks soiteltuaan kymmenisen vuotta lukuisissa kokoonpanoissa ja yhteyksissä ja päädyttyään sitten soittamaan pariks vuodeks Charles Minguksen porukkaan. Vuosiluvut oli 73-75. Siitä pestistä päästyään Pullen maaniteltiin soittamaan kuuleman mukaan ensimmäinen soolokeikkansa, mitä seuras ensimmäinen soolo-Pullen-levy. Ja Healing Force tuli sitten heti kohta perässä ja on Don-sedän kolmas soololevy. Julkasijana legendaarinen ja maineikas italialaislafka Black Saint. Healing Forcessa on myös näistä kolmesta ekasta soolosta hienoin kansikuva. Levy jakautuu neljään kappaleeseen, joista ensimmäisen alkuminuutit on äärimmäisen seesteistä ja pienimuutosta soittelua, jossa Pullen soittaa pianoo myös sisältä päin. Viimesessä näistä neljästä Pullen käy läpi kaikki moodinsa, alottaen ryminällä, käyden kauniissa klassisfibasessa musassa ja yhdessä riehumisvaiheessa paukuttaa sointuja niin lujaa, että saa pianon kuulostamaan protometallilta ja sitten taas jatkuu seilaus tyylistä toiseen. Välissä olevaa rauhallisempaa nimibiisiä on J Dillaki sämplänny. Pisteet molemmille.
Mulle musiikissa ei oo niinkään kysymys siitä, että jos ekat kymmenen sekuntia ei sytytä niin vaihdetaan biisiä loppupäivä. En sinänsä vaadi musiikkia täyttämään omia tarkkoja kriteerejäni, jotka tekis siitä just tähän sekuntiin täydellistä taustaa. Koitan kuunnella musiikkia avoimella korvalla, kuunnella mitä musiikilla on annettavana. Eikä niin, että oon kauppalista kädessä ja vaadin musiikilta tiettyjä asioita. Ja Don Pullenilla on paljon annettavaa.
Vielä ohessa tyylinäyte Pullenin sooloilusta. Todella visuaalista kamaa. Alota kohdasta 1:40, jos et haluu katella Mingusta fiilistelemässä. Jos haluut kaiken tässä, heti ja nyt, niin Pullenin villi moodi alkaa kohdasta 4:00. Ainii, Pullenin tavaramerkki eli oikeen käden tollanen ihme pyörremyrsky koskettimilla, jota Don ei itekkää osannu selittää, näkyy tässä villissä osassa. Katso. Ja kohdasta 6:45 alkaa musiikkiterapiaosuus.
Ei mikään Cecil Taylor:
Don Pullen – pieno
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.