Jacques Brel – N° 4 (1959)

Voihan Belgia. Tuo Hercule Poirotin hallitsema kalliin suklaan maa. Josta tulee myös tämänpäiväinen sankarimme ja maan suurin lahja maailmalle eli Jacques Brel. Koska joskus vaan överi on parempi. Ja joskus se on vielä jotain paljon enemmän. Ja Jacques Brel on sitten jotain vielä enemmän eli täysin yliammuttua tunteen ja paatoksen sekamelskaa ja yliannostusta, mutta samaan aikaan tuntuu myös sairaalla (?) tavalla samaistuttavalta ja omakohtaselta.

Tätä havainnolistaa parhaiten miehen neljäs levy, joka alkujaan nimettiin edellisen tapaan vaan Brelin nimellä ja näin ollen on kulkenu ainakin nimillä N° 4, Jacques Brel, Jacques Brel 4 ja myös sittemmin vakiintuneen käytännön mukaan levyn ensimmäisen biisin nimen mukaan nimellä La valse à mille temps. Mennään nyt vaikka nimellä 4 ja todetaan, että levy on sovituksellisesti askel eteenpäin. François Rauber kaappaa vastuun koko orkesterista ensimmäistä kertaa Brelin levyillä ja entistä enemmän sovitukset tukee ja seuraa Brelin ääntä, eikä Brel sovituksia. Tää leikkisä ja yksityiskohtasen tarkka orkestraatio myös lisää vielä yhden tason mahtipontisuutta Brelin musiikkiin. Koko soitinarsenaali on käytössä, vaikkakin kaikilla tykeillä ammutaan harkiten. Jacques Brel laulaa aina täysillä. Mutta se tuntuu aidolta tunteenpalolta, eikä teatterilta. Näin voimallista paatosta ei tietenkään pystyis sulattamaan tuntikausia, joten yks pitkä lisäkorsi vedetään pitämällä levyn mitta puolessa tunnissa. Brel kärsii vähän McLaughlin-syndroomasta: minkä tahansa yksittäisen kappaleen ajan maailman upeimman kuulosta tavaraa, mutta hehku himmenee nopeesti. Erona se, että Brel kestää puoltuntia helposti.

4 pitää reipasta tahtia yllä, eikä himmaile liikaa niin kun monilla Brelin levyillä on tapana eksyä balladilaulujen maailmaan pitkän kaavan kautta. Albumi sisältää Brelin aika varmasti tunnetuimman tsipaleen Ne me quitte pas, jossa Jacques jostain syystä laulaa hyperteatraalisesti aiheesta mökkitupa. Biisi vienee helposti Brelin melodramaattisimman kappaleen tittelin. Mutta kaikista kovinta antia tarjoillaan heti alkuun: La valse à mille temps-viisussa Jacques tykittää valssin tahtiin tekstiä ahkerammin kun 90% räppäreistä ja biisin huipentuessa loppuunsa ei voi syytön kuulija olla tuulettamatta ja huutamatta. Sopivan keston takia levy toimii kaikkineen vahvasti:Seul tööttäilee alakulosesti, La dame patronnesse tarinoi kamarimusiikkitunnelmissa, Les flamandes säksättää paraatimaisesti, La mort marssittaa kuulijaa vastustamattomasti eteenpäin, La colombe lopettelee levyn aavistuksen apokalyptisesti.

Hyvät naiset ja herrat, Jacques Brel, sopiva annos täysin yliammuttua överiyttä!

Hekin suosittelisivat Milkan Oreo-suklaata:
Jacques Brel – sävellys & vokaaliakrobatia
François Rauber – orkesterista vastaava setä