Aina on jazzin aika. Vielä useemmin on freejazzin aika.
Vuosi on -63. Sitä mukaa kun supersuosiossa aikoinaan olleet big bandit koki inflaation raskaan käden, tippu myös klarinetin suosio jazzissa. Bebop ei ikinä ollu kauheen klarinettimyönteinen suunta. Noin karkeesti arvioiden. Ja mitä tekee Jimmy Giuffre? Valitsee ykkössoittimekseen… klarinetin! Siinä ohessa mies soitteli myös saksofoneja. Ja mitäs jazzissa tapahtu -63? John Coltranella oli vielä pitkä matka vapaaseempaan ilmasuun, Ornette Coleman vietti hiljaiseloo pohtien seuraavia innovaatioita parin semisti vaisumman lätyn jälkeen, no Charles Minguksella oli ihan sairaan kova vuosi, Cecil Taylor jatko pianonpahoinpitely-tavaramerkillään, Albert Ayler alotteli pikkuhiljaa ja Miles Davikselta kukaan ei muista mitään kyseisen vuoden osalta. Ja mitä tekee Jimmy Giuffre? Jazzin suuret mustat sankarit paahtaa tasasesti eteenpäin ja cool jazz-pohjilta lähteny Giuffre julkasee niin vaikeen levyn, että rahat ei meinaa riittää edes pöytään, jolta syödä leipää. Sillosen Giuffren trion basisti Steve Swallow kertoo, että porukka laitto pillit pussiin ja jatko muihin juttuihin, kun tienas yheltä illalta 35 senttiä per naama. Varsin kohtuullista.
Jimmy Giuffrehan kunnostautu jo aikasessa vaiheessa hieman normista poikkeevilla trioillaan: vuonna -56 Jimmy siirty käyttämään rumpalitonta trioo, usein muodostelmana Giuffre, Jim Hall (kitara) ja esimerkiks basisti tai pasunisti. Giuffren musiikissa on myös jotakuinkin alusta asti ollu läsnä voimakas improvisaatio soittajien välillä. Tässä kaikessa Giuffre saavutti uuden huipun 60-luvun alussa perustaessaan uuden trion, jossa ittensä lisäks soitti Paul Bley (piano) ja Steve Swallow (basso). Tän trion työskentely huipentu Free Falliin ennen mainittua hajoomista.
Rytmiä, harmoniaa ja melodiaa käsitellään todella vapaasti, mutta, toisinkuin 60-luvun alun freejutut yleensä, epäaggressiivisesti, jopa kamarimusiikki-henkisesti ja paikottain mikrotonaalisesti eli soittajat saattaa soittaa puolisävelaskelta pienempiä intervalleja. Alkuperäsen levyn kymmenestä biisistä viis on Giuffren täysin improvisoituja klarinettisooloja, kaks on Giuffren ja Swallowin (basso) duoja, joissa on sävelletty osa ja vapaan impron osa, ja kolme biisiä on trioja, joissa niin ikään on sekä sävellettyjä että improvisoituja osia, joskin kymmenminuuttinen The Five Ways sisältää viis kappaletta sävellettyjä pätkiä, joitten välissä kartotetaan maailmankaikkeutta, painovoimaa, kemiaa, asteroideja, rakkautta, Rollinsia, Evansia, sydämensykettä, tuskaa, Birdiä ja erinäisiä muita asioita. Ainakin jos Giuffren kansitekstejä uskotaan.
190 kilometriä tunnissa:
Jimmy Giuffre – larinetti
Paul Bley – piaano
Steve Swallow – läskipasso