Juri Morozov on neuvostoliittolaisen ja venäläisen musiikin legenda. Aikana, jolloin koko valtiossa oli vaan yks ainoo levy-yhtiö, valtion oma Melodija, joka julkaisi vaan määrättyä hyväksymäänsä musiikkia, nousi vaivihkaa kasettikulttuuri, kun Puolueelle epämieluista musiikkia tekevät artistit alkoi nauhottaa salaa tavaraansa, kopioida sitä kaseteille ja myydä/jaella kavereille ilmaseks. Tän kasettikulttuurin isänä voidaan pitää mainittua Juri Morozovia. Morozov perusti ensimmäisen bändinsä 60-luvun lopussa ja oli näin ollen ensimmäistä aaltoa neuvostorockia. Mutta merkittävää Morozovin askartelu alkoi olla vasta kun mies vuoden 1972 syksyllä pääsi töihin Melodijan studiolle. Siellä mies pääsi käsiksi verrattain laadukkaaseen äänityslaitteistoon, mikä oli lottovoitto, koska maassa oli moista käytännössä mahdoton siihen maailmanaikaan hommata. Siitä alkoi Morozovin soolotyöputki, joita kertyi kuolemaan mennessä jonkun laskutavan mukaan 57.
Sankarimme oli sekä multi-instrumentalisti, pätevä laulaja että monipuolinen vaikutteiden ottaja. Juri Morozovin levyt, etenkin ennen 80-lukua, tuntuu musiikillisesti teemoittuvan aina määrätyille vaikutteille miehen pitkästä vaikutelistasta. Näistä se ensimmäinen legendaarinen, vuoden 1975 Вишнёвый сад Джими Хендрикса (Jimi Hendrixin kirsikkatarha), on puolituntinen pläjäys maassa ennenkuulumatonta psykedeelistä rockia. Seuraavana vuonna alkoi Morozov nauhoittaa seuraavaa legendaariseksi muodostunutta teostaan, Свадьба кретинов (Kretiinien häät), joka rokkaa myös raskaasti psykedeliaa ja kauneutta unohtamatta. Там, где дали темны (Siellä, missä kaukaisuudet ovat tummia) suodattaa Morozovin musiikkia venäläisen kansanmusiikin, psykedeelisen folkin ja jopa soulin (kuuluu paikottain laulussa) läpi.
Morozovin kappaleissa on sitä samaa, mistä vaikkapa The Beatlesiakin on syytetty, eli lyhyissäkin kappaleissa tuntuu tapahtuvan paljon pituuttaan enemmän. Biisit muutenkin tuntuu monesti karttavan perinteisintä säkeistö-kertsi-säkeistö-muotoa, vaikka niissä pohjimmiltaan se oliskin. Morozov myös maustaa kappaleitaan monenlaisin maustein: avausraita Обезяна (Apina) kruunataan apinankiljunnalla, ja vaikkapa Я смеюсь над часами (Nauran kellolle)-kappaleen kaunista tunnelmaa katkotaan riitasoitunsella ja hälisevällä elektronisella musalla. Tälle 22-minuttiselle albumille on tungettu, ilman tunkemisen tunnetta ja täysin perustellusti ja biisejä tukevasti, enemmän sälää kuin isolle osalle tuplasti pitemmistä albumeista. Yhdeksän kappaletta ilman tyhjäkäyntiä, mitään ylimäärästä tai poistettavaa. Ja kyseessä tosiaan vasta yksi esimerkki Morozovin loistavasta tuotannosta.
(En muuten löytänyt mistään netistä kyseessä olevan levyn kansikuvaa, joten jouduin käyttämään uudelleenjulkasun kantta, jolla on sekä Свадьба кретинов että Там, где дали темны samalla levyllä.)
Yksin ja salaa valtion laitteistolla:
Juri Morozov – vokaalit, kitarat, rummut, basso, perkussiot
Viktor Hristovov – alttoviulu
Viktor Dinov – piano
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.