Lisää unohdettua jazzhistoriaa: Lennie Tristano. Tää tapaus syntyi vuonna 1919. Lennie synty heikkonäkösenä ja kymmenvuotiaana sokeutui lopullisesti glaukooman seurauksena. Lennie tykkäs aina musiikista ja soittimista, soitti kouluaikana mm. saksofonia, kitaraa, pianoo ja rumpuja ja soitti ekan keikkansa 11-vuotiaana, soittimenaan klarinetti. Lennie opiskeli myös klassista pianonsoittoo, mutta koki sen rajottavana. 1940-luvun alkupuolella sankarimme soitteli useemmissa kokoonpanoissa, toimi yksityismusiikinopettajana oppilainaan mm. Lee Konitz ja Wayne Marsh, osallistui ensimmäisiin nauhotuksiinsa, muutti New Yorkiin, kohtasi Charlie Parkerin, jonka kanssa myös soitti ja vakiinnutti oman bändinsä. Sitten tuli vuosi 1949, jolloin silloisen kvintettinsä kanssa Tristano levytti nähtävästi ensimmäisenä pari kappaletta vapaasti improvisoitua jazzia. Etukäteen oli selvillä vaan järjestys, jossa soittajat liittyy mukaan ja summittaiset soittajien osien kestot, kaikki muu heitettiin hatusta.
Ajan oloon Lennie Tristano tuli tunnetuksi, vaikkakin vaan pienissä piireissä, harmonisesti verrattain vapaasta soitostaan ja musiikillisesta seikkailunhalustaan, joitten takia ymmärtäjiä ei juurikaan löytynyt, eikä asiaa auttanut se, että Tristano piti näistä jääräpäisesti kiinni sen sijaan, että ois koittanu kaupallistua edes sen verran, että levyt ois käyny kaupaks vähän paremmin. Kaiken lisäksi Lennie Tristano levytti harvakseltaan ja levyttäessäänkin syyllistyi monien mielestä audioterrorismiin. Yksi ensimmäisiä LP-pitusia levyjä, kekseliäästi nimetty Lennie Tristano, aiheutti närää kriitikkojen ja jazzpuristien keskuudessa, koska Tristano päätti hyödyntää jo aiemmin kokeilemaansa nauhotuksen nopeuttamista ja päällekkäisäänityksiä. Levyn neljästä ensimmäisestä biisistä kaksi sisältää Lennien pianoa nopeutettuna, koska pianisti sattui vaan tykkäämään siitä, miltä se kuulosti. Toiset kaksi biisiä Lennie on nauhottanu päällekkäin useemman piano-osuuden. Turkish Mambo koostuu kolmesta päällekkäisestä pianosta, joista kaikki soittaa eri tahtilajissa ja liikkuu eri tahtilajiin. Täysin pöyristyttävän sopimatonta keneltä tahansa, etenkin jazzarilta vuonna -56. Näitten neljän biisin jälkeen levy sisältää viiden kappaleen livesetin standardeja, joissa voi nauttia Tristanon mielenkiintoisesta soitosta kvartettinsa kanssa.
Seuraavan LP:n Tristano levyttikin sitten Atlanticille vuonna 1962, kyseessä The New Tristano. Sattumalta kyseisen levyn kansiin oli painettu teksti, joka vakuutti, että Lennie Tristano soittaa yksin, ilman minkäänsorttisia päällekkäisnauhotuksia, nopeutuksia tai muitakaan kommervenkkejä. Näin ollen levy sisältää seitsemän raitaa, joista yksi on standardi You Don’t Know What Love Is ja muut kuusi perustuu standardeihin, vaikkakin äärimmäisen väljästi. Eli mitä kuulija käytännössä saa, on Lennie Tristano soittelemassa standardien pohjalta yksin jossain synkässä studiossa. Studion mahdollinen synkkyys ei itseasiassa liity tarinaan, olihan Tristano sokea. Mutta taiteilijan näkemys soittamisessa on ihastuttavaa: vasen käsi pitää yleensä soittoo kasassa ja oikee elää omaa elämäänsä, monesti eri rytmissä. Vaikka soitto ei kuulosta freejazzilta siinä merkityksessä, missä se nykyään ehkä mielletään, niin se häilyy koko ajan tarpeeks epämääräsen ja arvaamattoman rajalla, että mielenkiinto pysyy yllä. Lennie Tristano löytää täydellisen tasapainon kuulostaen vastentahtoisesti kapakan nurkassa standardeja veivaavalta unohdetulta nerolta, jonka on pakko leipänsä puolesta pitää palettia näennäisesti kasassa, mutta jonka sisin luomisvimma ei sulata tylsämielisen työnantajan näkemystä taustamusiikista.
Iskussa:
Lennie Tristano – piano
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.