Kuinka monta keskiverto emo/posthardcore/indiebädien jäsentä tarvitaan, että saadaan jotain killeriä aikaseks? Oikea vastaus: viisitoista. Ja mikä sitten on tuloksena? The Sound of Animals Fighting. Täytyy tosin alkuun korjata yks pieni vääristymä: The Sound of Animals Fightingin kantavista voimista iso osa, eli kitaristi, rumpali ja tuottajavokalistiperustaja, on alunperin RX Bandits-nimisestä poppoosta, joka on jotain muuta kun keskivertoo. Bändi on nimittäin ainoa, jonka oon ikinä kuullut onnistuvan yhdistämään ska ja proge sopaksi, joka ei kuulosta kummaltakaan näistä. Toinen, tällä kertaa rivienvälinen, vääristymä: The Sound of Animals Fighting on vaan posthardcoresuperbändi. Ei pidä paikkaansa. Osassa laulua (huutoa) kuuluu emovaikutteet, mutta bändi hyödyntää samanaikasesti neljää eri vokalistia. Musiikki on helpointa mieltää progeks, koska soitto on verrattain teknistä ja monimuotoista, rumpali hullu, breikit outoja ja mukana on myös kiva annos kokeellisia elementtejä tuomaan lisämielenkiintoa.
Tiger and the Duke koostuu periaatteessa vaan neljästä biisistä ja viidestä intro/välisoitto/outrosta. Nää introtoutrotvälisoitot on pariminuuttisia ambientinomasia hetkiä, jotka tarjoilee levähdyksiä itse intensiivistä biiseistä. Kuten kunnon progehenkeen kuuluu, levy kertoo myös tarinan. Pääpiirteissään se avataan kansivihkosessa näin: nimeämätön Kapteeni lähtee merille poikiensa kanssa kyllästyneenä moderniin yhteiskuntaan lastinaan jotakuinkin loputon määrä eläimiä. Pojat päättää nousta kapinaan, kun isäukko ei suostu palaamaan ja siitä suivaantuneena isukki hyppää laidan yli. Kokoajan ruuman täydeltä eläimiä pitää hirveetä meteliä. Ja sitten tulee myrsky joka suistaa laivan haaksirikkoon ja siitäkös se meteli yltyy. Kansivihkosesta löytyy myös selostukset käytetyistä skaaloista, moodeista jne.
Varsinaiset biisit on nimetty näytöksiksi järjestysnumeron kera ja alaotsikolla. Act I:Chasing Suns ei säästele aloitustykityksessä, suuntaa siitä psykedeliakakofonian kautta outoon kertsiinsä ja sitä rataa täysillä loppuun asti. Act II: All is Ash or the Light Shining Through on huomattavasti rauhallisempi tunnelmaltaan ja hyödyntää bändin sielun Rich Ballingin kuulaampaa lauluääntä säkeistöissä. Bändin intensiteetti ja räjähdysherkkyys ei ikinä laske, mutta porukka osaa tunnelmoida ja kasata jopa kauniita äänimaisemia. Suurista melodioista bändiä ei voi syyttää, mutta se ei oo pointti tässä musiikissa. Act III: Modulate Back to the Tonic aloittaa jopa utuisesti ja hyödyntää nerokasta laulu + puhuttu teksti-yhdistelmää. Tunnelma on täydellinen. Vastapainona täysillä tykitetty kertsi. Biisi sisältää myös levyn ensimmäisen varsinaisen kitarasoolon, koska yleensä ns. soolopaikoilla bändi kutoo yhdessä vyyhdin, eikä tarjoile soolotilaa yksittäisille soittajille. Act IV: You Don’t Need a Witness alottaa mielenkiintoisesti samalla introlla, jonka jo kohtasimme ensimmäisessä näytöksessä, mutta tekee äkkikäännöksen ensimmäisen osan intensiteetistä vähän tunnelmallisempaan säkeistöön, joka linkittyy kertsiin yksinkertaisesti sairaalla breikeistä kasatulla bridgellä. Kertsi repäisee muhkeella säröbassolla meiningin kattoon. Koko levy on siis yhtä paatoksen ja utuisten fiilisten verkkoo.
Seuraavana vuonna The Sound of Animals Fighting julkaisi seuraavan levynsä, Lover, the Lord Has Left Us…, joka suututti varmaan kaikki siihen asti kasatut fanit. Kyseessä kun oli melkein tunnin pitunen soljanka kaikkee ambientista a cappellaan, saksalaiseen oopperaan, puhtaaseen äänimaalailuun ja niin edelleen, eli suoranainen vastaisku Tiger and the Duken intensiteetille ja täsmävoimakkuudelle. Toisen levyn jälkeen bändi teki olemassaolonsa ainoat neljä keikkaa, joista yksi päätyi live-dvd:ksi. Bändin tarina jatkui vielä yhdellä levyllä, joka ilmestyi vuonna 2008 ja oli musiikillisesti paluu ekan levyn tunnelmiin. Se tehtiin myös paljon pienemmällä ydinporukalla kuin aikasemmat kaikki-tekee-jotain-menetelmällä tehdyt. Ja se oli siinä.
Jos Tiger and the Duke ois ilmestyny porukan toimesta, joka ois hankkinu kannuksensa jossain muussa lajissa kuin emo/posthardcore, niin levy ois varmaan kulttimestariteos. Mutta emosta ei saa tykätä.
Rich Balling (Satakieli) – vokaalit, tuottaja
Matt Embree (Mursu) – liidikitara
Chris Tsagakis (Ilves) – rummut
Randy ”R2K” Strohmeyer (Tiikeri) – kitara
Derek Doherty (Kilpikonna) – basso
Anthony Green (Haisunäätä) – vokaalit
Chris Fudurich (Karhu) – miksaus, ohjelmointi
Marc Mcknight (Korppi) Raven – kansitaide
Vanessa Chibba (Joutsen) – PR
Kyle Homme (Fretti) – ääniteknikko
Rich Zahniser (Vyötiäinen) – ääniteknikko, vokaalit
Matthew Kelly (Laama) Llama – vokaalit
Ryan Baker (Hyeena) – nauhotus, miksaus
Chris Haynie (Koira) – käsikirjotus
Charlie Adams (Mustekala) – taustatuki
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.