Hah. Nyt on piru merrassa.
Donald Judd (1928-1994) oli taiteilija, jonka merkittävin työ jälkipolville näyttäytyy minimalistisena arkkitehtuurina. Uransa alkuvaiheessa maalarina toiminu setä alko myöhemmin tehdä huoneenkokosia installaatioita ja eipä aikaakaan, kun sekin tuntu rajottavan liikaa. Judd saapu perheensä kanssa Marfa-nimiseen kylään (populaatio kahentuhannen kieppeillä) seitkytluvun alussa ja oli syvästi vaikuttunu sikäläisestä tyhjästä, puhtaasta aavikosta vastakohtana New Yorkin vilkkaalle taidemaailmalle. Judd oli kyllästyny museoitten ja gallerioitten vaatimuksiin ja määräilyihin ja päätti rakentaa omansa Marfaan. Ja ilmeisesti mikä tahansa tila tuntu rajottavan myös jollain määrin Juddin luovaa mieltä, joten Judd teki ulkoilmaan 15 kappaletta minimalistista arkkitehtuuria, jonka osana on yhtä paljon ympäröivä aavikko kun ite betoniteokset. Myös taiteilija loihti paikalle 100 kappaletta alumiinitaideteoksia, jotka on näytteillä kahdessa armeijalta aikoinaan ostetussa tykistölle tehdyssä ja sittemmin kunnostetussa rakennuksessa. Kuluu aikaa.
Ja kuvioon saapuu Stephen Vitiello. Vitiellon ura alko kitaristina jossain tuntemattomassa punkbändissä joskus aikaa sitten. Nykyään Vitiellon musatyyli on vakiintunu välimaastoon akselilla kokeellinen musiikki-ambient. Työt siis käsittää esimerkiks käsiteltyjä pätkiä soittimien äänistä ja niitten päällekkäinladontaa tai vaikkapa näkymiä World Trade Centeristä tutkittuna valokennolla ja se data muunnettuna sitten tietokoneella ääneks. Ja nyt siis kuvioon saapuu Donald Judd, tai oikeemmin Stephen Vitiello saapuu Donald Juddin galleriaan ja päättää nauhottaa rakennuksia. Kyllä. Nauhottaa rakennuksia. Vitiello kiinnitti mikrosensoreita Donald Juddin rakennelmiin ja nauhotti niitä. Pientä leikkelyä ja mahdollista materiaalin käsittelyä ja tuloksena on äänimaisema Texasista: kerran vuorokaudessa ohi menevä juna, heinäsirkkoja, auto, kosmista värinää ja mystistä resonanssia. Kuuman ja kuivan aavikkoilman voi tuntee kuunnellessaan näitä nauhotteita. Teos ois mahtava, vaikka se ei ois mitään muuta kun mainittuja elementtejä. Mutta kun Listening to Donald Judd on vahvaa tunnelmaa, elektroakustista ambienttia, äärimmäisen tavanomasta äänimaailmaa, joka kuitenkin on lähes ulkoavaruustason eksoottista. Heinäsirkat kaappaa huomion niinkun orkesterillinen lyömäsoittajia, juna kuulostaa siistimmältä kun Jimi Hendrixin livesoolot, ohimenevä auto kuulostaa yllättävältä ja kaikki tää tapahtuu äärimmäisen hienovarasesti! Sitä paitsi sen kaiken vois melkein kuulla kun menis nyt ulos ovesta! Mutta kun ei tyhmä ihminen tajua kuunnella.
Kiitos Stephen Vitiello, kiitos Donald Judd.
Kommenttien kirjoittaminen edellyttää että olet kirjautunut.