Pahimman pandemian jälkeen on alkanut tippua aika paljon levyjä jotka osuvat omaan makuun. Ehkä yhtäkkiä eteen tullut luppoaika on saatu siis hyötykäytettyä monella suunnalla. Paljon kiinnostavaa materiaalia jäi vielä kuulemattakin. Tässä kuitenkin katsaus julkaisuihin, jotka erottuivat edukseen viime vuonna itselleni. Toisenlaista tulokulmaa vuoteen voi tsekata tästä.
- Devin Townsend: Lightwork
Tämä ei ole Devinin paras levy, mutta luultavasti helpoiten lähestyttävä. Ulkopuolisen tuottajan kanssa tehty albumi siloittelee pois artistin villeimmät neronleimaukset, mutta alusta loppuun kaikki on silti tunnistettavaa Devin Townsendia. Call of the Void on omaan makuuni miehen onnistunein pop-kappale tähän mennessä. Mitään radiomusiikkia tämä ei silti ole ja levy menee hetkittäin yllättävänkin progressiiviseksi. - The Toxic Avenger: Yes Future
Suuri kattaus miellyttävää popmusiikkia. Olen mieltänyt The Toxic Avengerin lähinnä synthwave-artistiksi, mutta ainakin tällä levyllä ollaan melko kaukana perinteisestä fantasiakasarikaahauksesta. Julkaisu tuntuu oikeastaan kokoelmalevyltä. Sen verran tasokasta, mutta myös vaihtelevaa sisältöä levyltä löytyy. - Sigh: Shiki
Mirai Kawashiman luotsaama pitkän linjan metallipumppu on julkaissut levyn, joka on samaan aikaan rujo ja hauras. Japanilaisesta runoudesta ja kansanmusiikista ammentava levy unohtaa bändin aiemmat kauhukertomukset ja kappaleissa puidaan Kawashiman omaa ikääntymistä ja lähestyvää kuolemaa. Vaikka kieltä en ymmärräkään muutamaa sanaa enempää, välittyy levyyn pakattu tunnelataus poikkeuksellisen voimakkaana. - Hällas: Isle of Wisdom
Seikkailurokkia parhaimmillaan. Star Riderin veroista hittiä levyltä ei löydy, mutta kokonaisuus on vivahteikkainta Hällasia tähän asti. Levy on äärimmäisen miellyttävää kuunneltavaa alusta loppuun ja progeilutkin saadaan rullaamaan ilman rytmihäiriöitä. - Einari Stylman: OK
Itselleni oli ensin pieni pettymys, että Energialuuranko ja Berlin Parkplatz Disco eivät päätyneet albumille. Levy on kuitenkin täysin erilainen teos eivätkä ne olisi tähän sopineet. Levy on täynnä miellyttävää avaruudessa kelluvaa poppia, tunteellisilla scifi-höpöily teksteillä. Välillä mennään huumorimusiikinkin rajoilla, mutta levystä huokuva vilpittömyys ja musiikin korkea taso estävät touhun lipsumista Kummeliksi. - Sin Cos Tan: Living In Fear
Ei juuri lisättävää Musasedän pohdintoihin. Tunnelmallista ja tummaa popmusiikkia, joka ei säksätä vain korvissa, vaan puhuttelee myös sisintä. - Animals As Leaders: Parrhesia
Virtuoosimusiikkia joka menee välillä aivan naurettavaksi brassailuksi, mutta ehkä se juuri tekee tästä niin hauskaa kuultavaa. Kappaleissa on hyviä tunnelmia ja soundit on täydelliset, mutta kyllä pääosan saa silti kaikilla mahdollisilla tavoilla kimurantti soitto jossa on Meshuggahin hengästyttävää vempuilua, mutta ilman vihaista huutavaa kaljupäätä. Tosin Abasin kitaratyöskentely on luultavasti ylittämätöntä lajissaan. Kannattaa kuunnella vaikka The Problem of Other Minds, joka rakentaa kimurantin proge-eepoksen kahdessa ja puolessa minuutissa. - Los Bitchos: Let the Festivities Begin! Bändin nimi ja levyn kansi eivät houkuttelisi minua kuulolle, mutta onneksi kuulin musiikin ensin. Letkeää instrumentaalijammailua, tarttuvia melodioita ja tanssittavaa groovea. Kitaralla löydetään toinen toistaan svengaavampia kuvioita. Hyvää musiikkia josta tulee hyvä mieli. Sopii kuunteluun ja taustalle.
- Clutch: Sunrise on Slaughter Beach
Pitkän linjan rämistelijät pistivät pihalle omaan korvaani yhden parhaista levyistään. Meno on suoraviivaista pienellä groovella soitettua rosoista hevirokkia. Ei tarjoile mitään uutta bändiltä, mutta jostain syystä tämän levyn biisit pistivät poikkeuksellisen vastustamattomasti pään heilumaan ja kädet taputtelemaan polvia. Lyriikat jälleen hauskalla tavalla sattumanvaraista sanatulvaa. - Elder: Innate Passage Elder
Elder tekee uudella levyllään täydellistä progehunajaa, joka on samaan aikaan raskasta ja silkin pehmeää. Soiton vaivattomuus tekee kuuntelukokemuksesta äärimmäisen miellyttävän. Pitkät biisit tuntuvat menevän hetkessä ohi.
Tsekkaa myös:
Firebreather: Dwell in the Fog
Painavaa jyristelyä. Tuntuu, että säröä on jokaisessa äänessä laulajasta rumpuihin. Levy ei mene kuitenkaan kuulijan nuijimiseksi vaan bändin rytkeeseen pääsee mukaan ratsastamaan lopunajan hevoisella.
The Weeknd: Dawn FM
Ajattelin pitkään, että tässä on vuoden paras ulkomainen poplevy, mutta Toxie kiilasi rajusti ohi. Maailmanlopun radiolähetys on kuitenkin vihdoinkin toimivaa Makkosta alusta loppuun.
Amorphis: Halo
Taattua laatua ja helppoa kuunneltavaa. En ole kuitenkaan Circlen jälkeen enää jaksanut ihan hirveästi intoilla bändin julkaisuista. Uudistumiselle olisi tilausta.
Spiritus Mortis: The Great Seal
Parhaat biisit ovat erittäin hyviä, mutta kokonaisuus ei ihan yltänyt listalle. Poikkeuksellisen lämpimästi soivaa kotimaista doomia.
22-Pistepirkko: Kind Hearts Have A Run Run
Epätasainen levy, jonka huiput ovat korkealla, mutta laaksoista löytyy perus rallattelua.
Sammal: Aika laulaa
Sammal julkaisi ehkä parhaan levynsä. Elävää soittoa ja laulua. Vieläkään bändi ei ihan vangitse levylle sitä mihin se pystyy lavalla, mutta lähellä ollaan.
The Midnight: Heroes
Nostalgiabändi rokkaa vähän edellisiä levyjä enemmän. Meno on silti heti tunnistettavaa. Ei bändin paras, mutta lajin parhaimmistoa silti.
Nite: Voices of the Kronian Moon
Levyltä löytyy muutamat vuoden parhaista riffeistä. Melodista heviä joka tempaa ensi sekunneista mukaansa, jos vain kestää vähän ankeaa Viemäri-Skeletoria mikin varressa.
Porcupine Tree: Closure/Continuation
Vähän samat sanat, kuin Amorphiksesta. Levy on juuri sitä mitä odotin. Todella hyvä, mutta henkilökohtaisesti en innostunut sillä tasolla, kuin olisin luullut.