Kuuntelupäiväkirja viikko 46

with Ei kommentteja


Barry Andrewsin Disko – Kuka Siellä? 4
Ehkä oon vaan suggeroinu itteni pahasti mut tää aina tuntuu musta lappilevyltä. Ja koska tykkään Jukka Hervan sekundatuotoksistakin niin tää ihan levynä julkastu miehen poppia huonosti pakoileva ja sadepilvenkatkunen lallattelu iskee. Lampaita on mun lempibiisi univaikeuksista.

Khan, Nusrat Fateh Ali – Shahen-Shah 4
Jos mulle väitettäs Nusrat on (oli) maailman paras laulaja niin en kokis mitään tarvetta kiistää. Miehen levyistä Shahbaaz on tosin parempi koska se käyttää oman kestonsa neljään pitkään ja jokseenkin erityyppiseen itämaajamitteluun kun taas Shahen-Shah on 6 kappaletta ja 70 minuuttia aika tasaväkistä ja -pitusta tykitystä. Eli hyvä lisäosa niille jotka sitä kaipaa.

Office Building – Violent Heart 4
Luulen välillä kuulleeni Torrances-kaikuja mut sit tajuan että ehkä se ei ookkaan sillai. Laurila teki kyllä hyvää jälkee.

P.O.S. – Never Better 4
Hyvin mahdollisesti tän vuoden kuunnelluin hiphoplevy mulla. Koska jätkän flow on sopivan vanhakantanen mutta kovin taipuisa ja kiva kuunnella, räpkliseitä ei tarvi kohdata ja biitit monipuolisia eikä pelkää vähän kokeilla.

Rice, Damien – O 3,5
Damienin on keksiny musiikilleen hienot perusteet: dementtinen höpinä ja minimalistinen kitaranräpläys josta on mahdoton sanoo onko se sama joka biisissä vai ei. Siinä noin parin biisin jälkeen meinaa touhu puuroutua pahasti mutta sitä elävöittää (sikäli kun mahdollistaa) Lisa Hanniganin vokaalit. Jos vielä useemmin Rice jaksas vähän räjäyttää musiikkiaan niin pysyisin hereillä.

Ridgway, Stan – The Big Heat 3
Kasarimysteerejä? Huuliharppu sävyttää välillä ihanasti ja hitaammissa raidoissa löydetään ihan tunnelmaakin mut keskimäärin nää Ridgwayt on hankalia kokonaisuuksia mulle kaikessa tuotannollisessa suorasukasuudessaan.

Röyhkä, Kauko – Onnenpäivä 4
Hienoo minimalistisenpuoleista musatyöskentelyä ja hienoo lyriikkaa vaikken monesti oikein ees tajua mitä niissä tapahtuu.

Röyhkä, Kauko – Lauralle 3,5
Ennen totaalista voittoputkee pieni notkahdus. Mutta se sallittaneen koska sallitaan monille yhden ainoon onnistuneenkin lätyn tekeminen. Eikä Kauko tässä kohti ajanvirtaa ikinä huono oo.

Röyhkä ja Rättö ja Lehtisalo – Hiekkarantaa 3,5
Huonot pöytälaattikkoiskelmätekstit ja enemmän nykypäivää oleva biisinteko kohtaa aika hauskalla tavalla. Kyllä Kaukon selviämistaistelun seuraaminen on huvittavaa. Oisko tää si 2000-luvun kuitenki parasta uutta Röyhkä?