Kuuntelupäiväkirja viikko 48

Dunlap, Slim – Times Like This 4
Replacementsin myöhempien päivien kitaristin tää soololätty tuntuu kasalta tribuutteja mutta toimivasti. Tylsintä (eikä sekään mitenkään tylsää) kuunneltavaa on suoremmat renkutukset mutta Slim taipuu vähintään yhtä hyvin bluesiin, folkkiin, kantriin ja hyvänen aika vaikka mihin.

The Nights of Iguana – The Gift 3
Hauskoja suomalaisia. Yks biisi kertoo siitä kuinka epämukavaa on olla häpeissään. Ja sekö muka ei maailmalla myy? Biisinkirjotus on jees, musisointi ei ihan yksulotteista ja laiska laulu maistuu mut soundi liian hardrock. Ei valitettavasti jätä oikein jälkiä.

Nine Inch Nails – The Fragile 3
Ensinnäkin miks Reznor laulaa? Sen turhautuneita voksuja ei meinaa millään jaksaa kun se vaan aniharvoin tuntuu saavuttavan pisteen jossa edes jotai purkautuu. Toiseks miks näihin biiseihin on pakko tunkee popkertsejä jotka vastalohtasuudellaan vaan alleviivaa sitä että kolmanneks musiikkipuoli on pääsääntösesti mielenkiintonen ja parhaimmillaan saavuttaa mahtavia ambientin ja noisen välisiä aivan liian harvoin kartotettuja tummanpuhuvia laaksotasankoja. Joten kun kohdat yks ja kaks ei toteudu niin käteen jää monesti väkevää tunnelmaa. Mut miks tää kokonaisuus kestää pari tuntia? Aivan liikaa miks kysymyksiä. The Downward Spiral tekee sen biisikeskeisen kohkaamisen paremmin ja myöhemmät saa Reznorin vokaalitkin toimimaan tunnelman edestä. Että miks kaks tuntia?

Nits – Adieu, Sweet Bahnhof 3,5
Hollantilaiset laittaa pahan. Bändin yks persoona tuntuu olevan todella hienostuneen pop ja tuo ehkä mieleen 60-luvun niin valkosen kun Motown-popinkin.
Toisaalta muissa biiseissä voi sitten tapahtua melkein mitä vaan. On voimakkaasti elokuvallisia tunnelmia, progebändien iän kaiken suosimaa suvantovaihetta ja vaikka nimibiisin sirkustangovalssi. Onko se muuten edes mahdollista? Mitä on Nits?

Nits – Ting 4
Popvainu, kyvykkyys kummallisiin yksityiskohtiin ja ainakin lähes rummuttomalta tuntuva pehmeys löytää hianosti toisensa.

Remu – Live at Café Metropol 4
On länsimaisen oikeuskäsityksen vastasta et Remun ansioita musamaailmassa mitataan vaan Hurriganesin mukaan. Nyt ollaan niin upeessa jazziskelmässä että jos iskelmä ois aina tämmöstä ni en muuta kuunteliskaan. Ja Remu intoutuu yhä uudestaan scat-laulantaan! Tosin ihan lopussa löydetään selittämätön synaballadivaihde mutta se kannattaa unohtaa.

Remu and His Allstars – Viittä Vaille Kaks 3,5
Ja puhtaammin iskelmälinjalla.