Kuuntelupäiväkirja viikko 51

Bashung, Alain – Confessions Publiques 3,5
Tottakai kaks tuntia on liian livelevyllekin liian pitkä. Bashung on ilmeisen iso hahmo ranskalaisessa rockissa ja äänestä löytyykin sen mukasta karismaa. Takaa löytyy myös jo parinkytä vuoden ura ja vaikken ookkaan perehtyny originaaleihin niin uskon että nyt pienellä bändillä biisit saa tasavahvemman käsittelyn joka on lievästi kylmän hillittyä ja elävästi hengittävää. Melkein tekis mieli sanoo että Ranskan Nick Cave mutta taidan jättää sanomatta.

The Illusion – If It’s So 4
Ihan 70-luvun alusta kun tulee bändi jenkkilästä niin luonnollisesti soundissa on paljon psykedeelistä vähän raskaamman puoleista bluesrockia eli ei mitään uutta ja ihmeellistä mutta nyt osuu taas kaikki palikat niin maan mainiosti kohilleen että kyllä jes!

Juice Leskinen Slam – Tauko I 3
Tähän astisista tasasin kokonaisuus eli ei tarvi kauheesti kuunnella puhkituttuja renkutuksia tai muutakaan liian mieleenpainuvaa.

Juice Leskinen Slam – Tauko II 3
Isolta osin livee mikä tekstien kera tuntuu siltä että jos ne ei ihan sattumaa oo niin Juice kipuilee suosion ja taiteilijanvapauden välillä. Sikäli vähän jotenkin elävämmän kuulonen vaikkei matsku isoja elämyksiä tarjoile.

Juice Leskinen Slam – XV Yö (Tauko III) 2,5
Kammottava nimibiisi, muuta turhaketta ja kylkeen jokuset hauskat riimit.

Peitsamo, Kari – Sokea Joe 3,5
Kari kokee uskonasiat voimakkaasti mutta se on ihan kiinnostavaa vaihtelua vaikka tulokset onkin laihahkoja. Myös pelkkä Kari & kitara-yhdistelmä ilahduttaa lähes aina ja niin nytkin.

Serrat, Joan Manuel – Mediterráneo 4
Ainakin 60/70-luvun taitteen suuria espanjalaisia albumeja, pyörii pehmeesti sovitetun folkin uomissa. Tämmöset asettus tietenkin paremmin kovuusjanalle jos sitä vertailis isoon läjään muita vastaavanlaisia jos sellasia on olemassa mutta koska lajintuntemukseni on rajallista niin on helppo tykätä tästä vähän kohtuuttomankin paljon. Jos kaipaa rajua menoo niin sitä ei oo tarjolla mutta muuten valitettavaa ei löydy.