Syyntakeettomaan kuuntelijaan iski taas klassinen-kärpänen. Eli erityisesti seuraavat klassiset teokset on viime aikoina koskettanu. Eli niissä on oltava jotain perustavanlaatusta vikaa.
Dmitri Shostakovich: Symphony #7 in C Major, ”Leningrad”, Op. 60 – I Allegretto
Koko teos on niinku neuvostotehdas, jossa uskollisesti taotaan samaa peltiä kasvavalla työläismäärällä ja bruttokansantuote nousee pilviin. Tää yhden ja saman riffin hypnoottinen ja paisuva sahaus ei jätä ketään kylmäks kunhan vaan reilun viiden minuutin jälkeen pääsee vauhtiin. Stalinkin alko lämmetä kun Pravdassa hehkutettiin.
Erik Satie: Trois Gymnopédies
Klassisen musiikin Let It Be. Paitsi että gymnopediet on oikeesti hyviä. Etenkin pelkkien vasaroiden lyödessä erään soittimen sisälle jännitettyjä metallikieliä. Ja huomhuom, Replacementsin Let It Be on kova. Ettei jää epäselväks.
Charles Ives: Set of Five Take-offs for Piano
Ives on saanu tungettua kaiken maailman musiikin viiteen take-offiin ja vieläpä moninkertaisesti. En oo eläissäni kuullu mitään, mikä ois näin riemukkaan ristiriitasta ja aina kaatumassa jonnekin. Täydellistä kahvipöytään, viinilasiin tai Hesburgeriin.
Alfred Schnittke: Concerto for Piano and Strings
Mun uus lempparisäveltäjä. Tai tehosekotin musasmoothieihin. Mun pikkusisko laitto pienenä maksalaatikkoon ketsuppia. Päätin todistaa olevani samalla tasolla laittamalla jäätelöön sinappia. Jotenkin Schnittke vetää vielä pitemmän korren. Heavyä klassista.