Kuuntelupäiväkirja viikko 10

CMX – Veljeskunta 3,5
Alkupään CMX on vielä viihdyttävää perunateatteria verrattuna myöhempään sinänsä pätevään vakavuuteen. Hardcorepohjat, progetaipumuksia, terve populismi ja iskelmätenho samassa veneessä eikä niin sulassa sovussa.

The Cult – Electric 3,5
Hardrockrakkautta oikein olan takaa. Enemmän semmosella klubit kun stadionit räjäyttävällä tavalla.

Kuusumun Profeetta – Riemun Ja Kurjuuden Sälekaihtimet 4
Täydellisen iskukykynen neljän biisin eepee. Näistä kolme ekaa (ellei neljäskin todella peitellysti) on tragikoomisia rakkaustarinoita mikä tekee tästä erikoistunnelmaisen Kuusumun huhuilun. Totutusti folk vie ja bändi pyristelee mukana.

Kuusumun Profeetta – Lyhtykuja 3,5
Räton Profeetta on edelleen moneen kykenevä mutta jotenkin liekki alkaa hiipua. Lyhtykuja koittaa jokseenkin irrotautua bändin folkpohjista ja sotkee entistä enemmän synaa. Ja myös toimii mutta missä on palo? Materiaali seilaa myös huoletta seesteisen, tykittelyyn kallistuvan ja häiriintyneen välillä tavallaan ihanan epäorgaanisesti mutta ei vaan tavota samalla tavalla kun on ollu tapana.

Omfalos Renaissance – Miekka Ja Kirsikankukka 4
Iloitsen suunnattomasti että tämmönenkin projekti näki päivänvalon. Vokaaleissa tunnekylmä Mika Rättö laulaa kryptistä sotkua, säestämässä pääsääntösesti piano, mutta myös syna häröilee, suurimmat vaikutteet tuntuu olevan klassinen minimalismi, jopa ambient ja ehkä esimerkiks ranskalainen lauluperinne tai miksei äärimmäisemmän laidan taidepop ja biisit ottaa kaiken aikansa lainehtien eestaas. Ailahtelee mutta oikeella tavalla.

Shadowplay – Touch And Glow 4-4,5
Ei ihan suoraviivasesti jatka ekan EPn jäljissä. Alkaa yllättävän aurinkoisesti mutta tiivistää tunnelman aika äkkiä. Trumpetti ja saksofoni on hyvä lisä tällekin punkjatkumon hämärämmän pään bändille. Pian tajuankin että Shadowplay on just niitä bändejä joita oon aina alitajusesti ettiny. Se on kameleontti. Samanaikasesti kykenevä letkeeseen poppiin ja epätoivoseen vyörytykseen mutta päättää asustella tuntemattomana jazzkapakan höyryissä.

Shadowplay – Eggs & Pop 4,5
Jo Shadowplayn eka LP kerto että bändi pystyy melkein kaikkeen mutta se miten Eggs & Pop aaltoilee shoegazesta funkrockvyörytyksen kautta indieballadiin ja Brandin vokaalit mukana vuoroin laahaa ympäri paikkoja ja vuoroin raikuu huutona vakuuttaa toden teolla. Biisit nivoutuu orgaanisesti toisiinsa ja muistuttaa paikoittain momentumin mestarihallintaa parhaista tennispeleistä.

Shadowplay – Raw Powder 4
Ja naps taika on kadonnu. Silti Shadowplay on vaisumpanakin puolet parempi kun puolet suomalaisesta musiikista ikinä ja vielä tuikkii sitäkin paremmin. Bändi osaa edelleen loihtia oman elämänsä feikkijazzstandardeja, urkupsykedeliaa tai rockfarsseja.