Kuuntelupäiväkirja viikko 11

Arkhamin Kirjasto – Torches Ablaze 3,5
Jussi Lehtisalo ja Samae Koskinen puskemassa death’n’rollia eli deathmetallin ja punkin rokkaavimmat puolet lyö kivasti kättä yhteen. Kaikki nopeesti saatavilla oleva tieto väittää että Samae vetää myös noi puoliörinävoksut ja se on sitten hämmentävin yksityiskohta. Mutta oikein mukavasti rokkaa ja deathaa ja rollaa. Ei mitään oikeita miinuksia. Samaen huokailemat pehmeemmät väliosat tosin jokseenkin laahaa.

The Boys – Alternative Chartbusters 4
Mulla kesti vuosia tajuta The Boysin upeus koska suorempi lähestymistapa musiikkiin ja popajattelu on ollu mulle aina vähän vieraita. Mutta kun se vihdoin iskee niin oli mittarit sitten punk tai pop niin The Boys loistaa tekemisellään. Lyriikat on vähän ehkä höttöpuolella mun maailmassa mutta vaan anteeksannettavan vähän.

The Boys – To Hell with the Boys 4
Boys esittää väkevän argumentin evoluution puolesta ja punkin seisahtuneisuutta vastaan. Vaan vuodessa edellisestä Boysin pariminuuttiset virheettömät punkpophelmet on kasvanu keskimäärin tuplapitusiks, huuliharppu ui pintaan, väliosissa voidaan vaikka coveroida Dylania, heittäytyä jumituksen ilosanoman vietäväks tai sooloilla. Mutta menettämättä melodisuuttaan tai poptaitojaan. Mua harmittaa joka ikinen kerta kun päätösraita Independent Girl loppuu että se biisi ei kestä vähintään varttia.

The Cooper Temple Clause – See This Through And Leave 3,5
Mun korvissa äärettömän brittiläistä alternativerockia; yhdistä Oasiksen brittipopvalitus, ravekulttuurin jämät, hippien psykedelian muistojen kultaama fiilistely, jostain syystä avaruusrokki ja nousuhumalainen usko omaan tekemiseen ja merkitykseen maailmassa. Jää kaiken tän jälkeen ratkasevan karvan verran paitsioon huippuhetkien ja haahuilun aavistuksen heikon suhteen takia. Vaikka parit huiput on suorastaan pelottavan hyviä.

Cruel Frederick – The Birth of the Cruel 4
Greg Ginnin SST-lafkalle levytettyä tuntemattomampien jazzareitten hauskaa sekoilua. Ensin muutama lyhyt oma impro(?)tekele ja sen päälle coveroidaan Ornettee, Ayleria ja perinteisiä juttuja. Asenne on sellanen hauskan tahallinen nuotin vierestä soittelu joka naureskelee niin alkuteoksille kun itelleenkin. Oispa jazzareilla useemminkin näin ratkiriemukas meno.

Della Zyr – Vitamins And Apprehension 4
Tykkään sekä Koreasta että shoegazesta mutten fanita kumpaakaan. On silti hauska sattumuksien sarja että pari vuotta jo ihan kiinnostavimmat uudet kenkiintuijottelumusat mitä on mystisesti osunu kiikariin on tullu just korean vaikutuspiiristä. Sitä jatkumoo on Della Zyr. Mitään kovin virheetöntä puhdasoppisuutta Della Zyr ei edusta kummankaan suhteen. Akustinen kitara on kovalla käytöllä kuljettaen välillä pitkiäkin biisejä, sämplejä on upotettu mukavasti mukaan linnunlaulusta ja sateesta aina epämääräseen höpinään ja stereotyyppisiä kitaravalleja ei juurikaan kuulla. Musiikin ilmavuus ja hento, kaiken alla tilastaan apaattisesti taistelevat voksut pitää perinteitä yllä kaataen myös usein Della Zyrin lähemmäs jotain dreampoppia. Toisaalta välillä Della Zyr haaveilee soittavansa progee. Korealinkki näkyy oikeestaan vaan siinä että välillä kun saa lyriikoista selvää niin huomaa ettei silti tajua mitään.

Eleanoora Rosenholm – Älä Kysy Kuolleilta, He Sanoivat 3,5
Kertoilee synkkiä stooreja joista sais suurinpiirtien jokaisesta b-leffan. Viihdyttävää tehdä tää kompuroiden popmusiikin lähimaastossa. Mika Rättö musavastaavana kuuluu läpi. Myös kirjaimellisesti taustavokaaleissa.

Évoria, Cesária – Rogamar 3,5
Cesária on kuulemma Kap Verdeltä joka on saari Afrikan melkein rannikolla. Musa, nimeltään kuulemma morna, on kyllä enemmän lattaria kun afrikkaa ja kuulemma on lähellä portugalilaisten fadoo. Kyllä tässä onkin paljon fadon lämmintä melankoliaa mutta meno on huomattavasti menevämpi ja svengaavampi ku mihin oon fadon suhteen tottunu. Cesárian ääni on kivan matala ja tunnelmallinen ja toimii musan kanssa eikä sen yläpuolella. Mukava tunti lämmintä melankoliasvengiä siis.

Evan Parker with Paul Lytton, Paul Rutherford & Hans Schneider – Waterloo 1985 3
Tietääköhän kukaan kuinka monelle sadalle levylle improfonisti Evan Parker on kreditoitu? Tää todellakin on 1985 Waterloossa jollain jazzfestarilla nauhotettu impro kvartetilla foni-rummut-läskibasso-vetopasuuna. Yks ainoo tunnin raita jolla on nimenä Dark Interior. Aika perinteistä vapaata improo jossa kaikki soittajat enemmän tai vähemmän tuntuu soittavan omia juttujaan kuunnellen aina välillä muita mutta varsinaista yhteistä suuntaa ei oo eikä oo tarkotuskaan olla. Näin ollen kiinnostavinta antia on soittimien äärirajoille puskeminen. Myös Rutherford pasuunansa kanssa on plussa koska se ei oo ihan yleisin soitin näissä piireissä. Mutta ei aiheuta riemunkiljahduksia.

The Unsemble – The Unsemble 3,5
Kolmen vähän uugeemmissä vesissä marinoidun jampan instrumentaaliprokkis joka venyy puhtaammasta kaaoksesta aina minimalistiselokuvallisiin kitaramaalailuihin asti. Yks ässä on vetästy hihasta siinä että 40 minuutin levy jakautuu 15 raitaan jollon vähän väljähtäneemmät ideat ehtii soljua ohi ja iskevät ideat jättää just sopivan kaipuun kuulla seuraava.

White Rock – Tarpit 2
Moderneja jenkkiläisiä psyke/drone/impro/kolistelujuttuja jotka haluaa ilmeisesti tuoda 60/70-lukulaisen psykefolkin tälle vuosituhannelle. Pari vinyylinpuolikkaan pitusta raitaa. Kuulija löytää ensimmäisestä epämäärästen feedbackaaltojen seasta lähinnä ajottaisen rytmisoittimen tai häivähdyksiä ihmisäänestä. Toinen päätyy äkkiä samoihin vesiin mutta siinä kohti ne pienet pinnalle tiensä löytävät elementit tuntuu entistä vähämerkityksellisemmiltä. Musaa josta on tarkotus digata, ei niinkään kuunnella.