Kuuntelupäiväkirja viikko 12

with Ei kommentteja

Feist – Pleasure 4
Voi olla puhtaasti mun omaa harhasuuttakin mutta tuntuu siltä kun Feist paranis ikääntyessään. Jokainen levy kuulostaa edellistä paremmalta. Folkin keveyttä mutta ote on moderni. Kuulostaa usein lähes akustiselta levyltä kunnes ampasee taas uusiin ulottuvuuksiin.

Green Day – ¡Dos! 3
Pelottelee välillä vähän ryhdikkäämmälläkin soinnillaan joissain introriffeissä mut kyllä tää humppakokoonpano vaan on tänä päivänä lähinnä kitarapoppia tai ehkä on aina ollukkin mutta se on toisaalta melkein virkistävän tuoretta nykymaailmassa. Matsku on silti voittopuolisesti tylsää.

Green Day – Revolution Radio 3
American Idiotin jälkeen eka lätty Green Daylta joka tuntuu ihan kokonaisvaltaselta tekeleeltä eikä vaan yksittäisbiiseiltä. Se ei paina kauheesti levyn ikääntymisessä tai edes tänhetkisessä kuuntelunautinnossa mutta tekis silti mieli antaa lisäpisteitä. Mutta ehkä kaikki oleellinen on kymmenessä vuodessa jo menetetty ja sekä bändin että levyn voi ihan oikeesti jo unohtaa.

Lapinpolthajat – Lapinpolthajat 4
Hc-punktaikaa. Tempo koholla ja mikkiin huudetaan kaikki mikä elämässä on huonosti. Kyllä se siitä. Vajaa puol tuntia tätä tuntuu hyvältä.

Lô, Cheikh – Né La Thiass 3
Senegalilaissettiä. Näitä vähän kauempaa tulevia musiikkeja on monesti hankala koittaa selittää auki mutta Lôn musa on ainakin helposti lähestyttävää vaikka ammentaakin monilukusesta afrikkalaisesta musaperinteestä. Rakenteet ei oo kovin kaukana siitä mihin länsimaissakin totuttu. Maailmanmusiikkivaikuttaja Youssou N’Dour tuotti tänkin lätyn mikä varmasti osaltaan tekee tästä myös helpomman levyn kuunnella. Ehkä Né La Thiass onkin vaan hyvää poppia reiluilla afrikkamausteilla.

Perkoila, Mikko – Mononen-Mustapää 3
Alaotsikko sanoo ”Unto Monosen sävellyksiä P. Mustapään runoihin”. Ihana vanhan maailman tuntu jossa metsä oli lähin vastine sosiaaliselle medialle. Kaikki osaset on jees ennemmin kun että ois super. Perkoila vetää (ei erityisen) hyvin, Monosen sävellykset on mukava otanta iskelmä- ja tanssimusiikin laajuudesta muttei mitenkään mieleenpainuvasti ja Mustapään tekstit jotka on parhaimmillaankin vähintään viitisenkyt vuotta vanhoja ei keskimäärin sen enempää ota korvaan heikkoudellaan kun vahvuudellaankaan. Tämän sanottuani Juomalaulu naiivilla ylemmyydentunnollaan ja Tripolis iskelmäeksotisoinnillaan viihdyttää kun taas Uusi Virsi sykkii samaa protestanttista epäuskoo johon tuntuu vanhemmiten melkein kaikki pitkän linjan suomalaiset lauluntekijän yhtyvän.

Saturday Night Fever: The Original Movie Sound Track 3,5
Ainakin merkittävimpiä discolevyjä maailmassa jossei ehkä parhaimpia. Karkeesti puolet matskusta on Bee Geesin käsialaa alkaen Stayin’ Alivella vaikkakin niistä osan esittää joku muu. Kool & the Gang on myös vauhdissa yhden biisin verran. Musikaali/leffasäveltäjä David Shire heittelee mukaan muutaman biisin jotka on ihan viihdyttäviä hypätessään orkesteridiskon puolelle. Sekä Beethovenin että Mussorgskyn klassiset teokset saa myös diskoylösnousemuksen jotka on ihan hauska kuulla pari kertaa. The Trammps lopettaa viisvarttisen tuplalätyn 11-minuuttisella Disco Infernolla jonka olemassaolo niin ikään ilahduttaa muttei kaivanne lukuisia kuunteluja.