Kuuntelupäiväkirja viikko 15

with Ei kommentteja

Afro-Cuban All Stars – A Toda Cuba le Gusta 4
Samoista sessioista kun Buena Vista Social Clubin maailmanmaineeseen noussu lätty joten jos sitä tai muuta kautta on kuubalainen musa yhtään tuttua niin järkyttäviä yllätyksiä ei oo nyt tarjolla. Laatu on ihan äärimmäistä. Ainakin kuvittelen että nyt Afro-Cuban All Stars vetää ilmavammin kun ite Buena Vista ja sooloja ei tuu ainakaan vähempää.

The Band – Music from Big Pink 4
Jos koittaa nyt alottaa tän kuuntelun puhtaalta pöydältä niin voi hyvinkin kuulostaa ekat kymmenenkin kertaa keskivertoo pätevämpien tyyppien tekemältä blueskantri-iskelmältä. Toisin oli vuonna 1968 kun Music from Big Pink ilmesty. Amerikkalainen musa oli just kääntyny raivolla kohti psykedelia, psykedeelejä ja loputonta jamitusta. Ja tässä nyt yks aikasin kyvykkäimmistä bändistä sotkeekin täysin vailla trippailua folkkia, kantria ja bluusmuotoja ja laulajat harmonisoi melkein yhtä kauniisti kun The Beach Boys ja materiaali on hyvää ja sisällökästä. Mikä sitten erottaa Music from Big Pinkin musiikin tasolla nykypäivänä ylipätevästä iskelmästä? Se on sitten kuulijasta kiinni.

The Band – The Band 4
Ei huteja. Eikä mee ollenkaan heikommaks. Eikä sisällä yhtään Dylan-biisiä mikä on plussaa, antaa Bobin hoitaa omat jorinansa.

Jamiroquai – The Return of the Space Cowboy 4
Alan mieltää tätä vauhdikkaimpina hetkinä P-funk-jatkumoon, ei sen seuraavana tasona vaan ysäribrittiläisenä harhautumana vaikka semmonen mielleyhtymä ei tee kummallekkaan oikeutta. Lievänä heikkoutena hitaammat numerot jotka uhkaa vaipua hissimusaks mutta toisaalla Jamiroquai on aika rohkeenkin monipuolinen. Ja huipulla hemmetinmoista groovee.

Jamiroquai – Travelling without Moving 4
Tasalaatuistaa entisestään bändin musaa. Nyt se onnistuu jopa feikkireggaessaan kohtuullisesti mikä on aina vaarallista yrittää. Kunnes päästään siitä reggaeleikistä ja aletaan taas katoilla omiin tiloihin. Ehkä se keston karsiminen sinne vinyylimittaan ois ollu taas kerran se ratkasu.

Jamiroquai – Rock Dust Light Star 3
Ysärillä Jamiroquai oli aika pitelemätön mutta lähempänä nykyaikaa tuntuu laantuneen aivan liikaa. Ja jujun juonikin on kateissa. Tossa haettiin Marvin Gayee ja tossa kevyt-Hendrixiä ja toi oli vaan tylsää ja toi oli turhaa, no toi oli hauska idis.

Japanther – Tut Tut Now Shake Ya Butt 3
Poppunkkia, leffaklippejä, liekkö yli puolet levystä lähinnä runonlausuntaa. Sekalainen kerho jossa on hetkisen hauskaa.

Portuondo, Omara – Buena Vista Social Club Presents Omara Portuondo 4
Portuondo on kans näitä Kuuban ihmeitä ja tää levy on nimensäkin mukaan yritys myydä Portuondoo ihmisille jotka oli tutustunu kuubalaiseen musiikkiin Buena Vista Social Clubin kautta josta vähän ikävästikin tuli länsimaissa lähes synonyymi kuubamusalle. Viattomalla länsimaisella kuuntelijalla tosin käy hyvä säkä koska koko Buena Vista-jengi on musiikillista juhlaa ja Omara Portuondo oikein hyvä laulaja etenkin tämmösenä balladityyppisenä laulelijana mitä tää levy yksinomaa harrastaa. Jos siis emoprojekti Buena Vista Social Clubia kuunnellessa kuulet hienon hitaamman ja vähän surumielisen balladifiilistelyn ja sitten alkaa ärsyttää kun seuraava kipale onkin bailabailaa nii ratkasu on helppo: Omara Portuondon levy(t).

Portuondo, Omara – Flor de Amor 3,5
Tuntuu enemmän perinteisen viihteelliseltä orkesteripopilta kuubavaikutteilla kun päinvastoin. Monella tapaa siis myös pätevä.

Robertson, Robbie – Robbie Robertson 3,5
Kun The Bandin kitaristi vihdoin vuonna 1987 julkasee ensimmäisen soololevynsä niin ensimmäinen ihmetys on että missä se kitara on? Sitä kuullaan aivan liian vähän. Robertsonin ääni on aina ollu The Bandin heikoin mutta sen murahtelu, murina ja laulamisyritykset on aikas karismaattisia kun ei odota kauniita lauluharmonioita joita tosin huijataan esiin lukuisilla vierailijoilla. Kasarituotanto taas vaikeuttaa musiikkiin keskittymistä kuten se niin usein pyrkii tekemään. Jos kantri kolahti reilu parikymppisenä niin tää tuntuu tarvittevan vielä toisen samanlaisen pätkän elämää mitä ei myöskään helpota U2:n osallistuminen pariin kappaleeseen. American Roulette-biisissä on onneks kivaa ryhtiä ja Somewhere Down the Crazy River on upeeta noirkerrontaa jonka säkeistöt sais olla kymmenen kertaa pidempiä. Keskimäärin näin ollen ihan hyvä ja hankala.