Kuuntelupäiväkirja viikko 16

with Ei kommentteja

Blonde Redhead – 23 3,5
Brittiverrokkeja levottomampi jenkkiversio shoegazesta.

Depeche Mode – Construction Time Again 3,5
Hämmentävän vähän Depeche on muuttunu tästä kolmannesta levystään. Biisinkirjotus on sittemmin parantunu ja synat kuulostaa vähemmän leluilta (mikä voi myös olla miinus). Pieni kokeiluvire piristää esiintyessään (ei niin) kummasti lättyä.

Depeche Mode – 101 3,5
Cd-versio käsittää puoltoista tuntia bändin livee kasaten 80-luvun tuotannon kasaan vuosikymmenen lopun kunniaks. Liveversioista kuulee kerrankin mitä kitara tekee bändissä, saa nauttia yleisön riehakkaasta huudosta unelmiensa konsertissa ja saa muutenkin ihastella Depeche Moden musaa ohuempana kun mitä siihen on tottunu.

Gilbert, Paul – Get out of My Yard 2,5
Suuria kitaristivelhoja. Ja kuten tyypillistä kysymys kuuluu taas että tääkö se on mihin sää päätit käyttää kaikki ylitsevuotavat taitos? Heavymetalpohjaa venytellään lempeesti eri suuntiin. Gilbert on sittemmin itekin manannu kuinka kapeealaseks metallin muotokieli jää ja lähteny siitä laajentaa.

Hoodoo Gurus – Stoneage Romeos 4
Ihmiskunta altistuu australialaisrokille hämmentävän vähän etenkin kun huomioidaan sen kuuntelu/palkitsevuussuhde. AC/DCn tasanen rodeo ei oo ikinä koskettanu ja Nick Cavehan ei oo rokannu kun hyvin satunnaisesti soolourallaan vaikka tekeekin hyvää juoppohulluutta. Yks laajasti tuntemattomia suuruuksia on Hoodoo Gurus jonka debyytti venyy melkein siirappisesta popista hyvin synkkiin tunnelmiin asti ja rullaa mukavasti siinä välissä vaikka Hoodoo Gurusin sydän saattaakin olla hitusen lähempänä poppia kun rokkia.

Hoodoo Gurus – Mars Needs Guitars! 4
Hoodoo Gurus kestää hyvin nousussa olevan bändin kakkoslevyn paineet. Varma rokkaus on tallella joskin gurut on nyt ehkä vähän vähemmän jännittävä kun debyytillään. Parhaimmillaan bändi on kun se vähän heijaa tekemisessään rokin keskiöstä ulospäin, kuten Death Defyingin kulta-ajan poppastississa tai Hayride to Hellin tuomiopäivän kantrissa mutta onhan toisaalta nimibiisin luolamiesbluuskin vakuuttavaa.

Jewel – Spirit 3
Jewel kuulostaa periamerikkalaiselta kantrifolklaululinnulta mutta sitä jaksaa kuunnella. Jewel kuitenkin on lähinnä periamerikkalainen laululintu.

Kauko Röyhkä & Narttu – Onnenpäivä 4
Röyhkä ehti sekoilla kolmen levyn verran sen sorttisella antaumuksella että kun neljäs eli Onnenpäivää oli vuorossa, oli pakko vähän ryhdistäytyä. Röyhkää ei pohjimmiltaan ehkä edes musiikki kauheesti kiinnosta. Niin lahjakkaasti koko uran ajan musiikkipuoli heiluu edes takasin. Onnenpäivä kun on 1983 julkastu niin vähemmän yllättäen kuuluu punkin jälkimainingit mutta niitäkin saa ettiä. Paikottain musat ei oo edes kauheen kaukana iskelmästä mutta sekin on epäolennaista. Tekstipuoli on se millä Kauko vallottaa ja nehän on nytkin niin hyvää tarinaa kun Suomessa vaan voi kuulla vaikka en tajuakaan puolistakaan mitä niissä edes tapahtuu. Mutta nautin. Myös alkupään äärimäisimmät tekstitysideat on alistettu vähän yleismaailmallisemmalle tunteelle.

Kauko Röyhkä & Narttu – Lauralle 4
Lauralle on yks hankalimpia Röyhkä-levyjä mulle. Se on toisaalta miehen parhaan kauden laatua mutta etenkin nimibiisiin, josta en oo ihmeemmin ikinä välittäny, kulminoituva a-puoli tuntuu lallatuksineen lastenlaulumaiselta. B-puoli on asteen kryptisempi ja uppoo paremmin. Jokseenkin naurettavaa silti valittaa näin hyvästä levystä. Tässä kohti on hyvä hetki kokea ilmestys siitä että Röyhkä on sanottajana jokseenkin samaa impressionistien sarjaa kun Dave Lindholm. Monesti en tajua mitä se koittaa selittää vaikka luulenkin tajuavani mistä on kyse ja vielä useemmin se vaan vie mukanaan.

Kauko Röyhkä & Narttu – Maa On Voimaa 4,5
Maa On Voimaa on yhdellä sanalla ilmastuna paria edellistä albumia tylympi tekele. Enää ei jatkuvalla syötöllä iloita kesän lämmöstä ja haaveilla tytöistä. Etenkin A-puolella bändi runnoo usein suorastaan päällekäyvästi mitä ei oo Röyhkän taustalla kuultu hetkeen. Basso jyrää välillä kitarat kunnolla alleen mikä on myös viihdyttävä räime-elementti. Joo Joo Joo on äkkiseltään varmaankin paras suomenkielinen kappale siitä tunteesta kun ei vaan kiinnosta. B-puolella annetaan sitten taas siimaa popimmalle tekemiselle mutta loppua kohti taas kitarat vie.