Kuuntelupäiväkirja viikko 17

with Ei kommentteja

Rubén Blades – Rubén Blades y Son del Solar… Live! 3,5
Rubén Blades on näyttelijä, poliittinen hahmo ja niin edelleen Panamasta mutta samalla myös moderni salsamestari. Tällä 1990 vuoden livelevyllä meno on kova vaikka ehkä viis varttia onkin turhan pitkän kaavan kautta. Bändi soittaa tietenkin erinomasesti. Joskus oon huomattavasti enemmänkin tulessa Bladesin musasta, nyt vaan maltillisen ihastunu.

Dark Star – Twenty Twenty Sound 3
Levynnimi meni ensin läpi ja aattelin että onpas hauskaa julistaa 2020 vuoden juttuja näin epäajankohtasella soundilla. Mutta lätty olikin sitten tarkemmin luettuna vuodelta 1999 mikä saakin Dark Starin kuulostamaan melkein aikaansa edellä olevalta, sen verran epämääräsen psykedelistä näitten brittipopin jälkiaallokko on. Mitään tarttuvia biisejä ei myöskään tarvi kauheesti odotella. Toisaaltahan tää siis päätyy muistuttamaan 60-luvun hähmäsimpiä psykebändi jotka päätti jostain syystä yrittää pitää kiinni biisirakenteista mutta vaan tietenkin uudemmalla soundilla. En oikein saa kiinni.

Eppu Normaali – Tie Vie 3,5
Ymmärrän ettei Tie Vie oo monen Eppu-hittifanin lempparilätty. Murheellisten Laulujen Maa kuuluu bändin tunnetuimpiin mutta sitten Jumalan Poika rokkaa, Argentiina tanssahtelee, Viihteen Kunigas leikkii iskelmägaalaa, Pahan Puun Metsä meinaa folkrockata todella oudosti, Tie Vie-biisi on liian vakava mennäkseen kunnolla Eppu-historiaan, Näinä Päivinä kuulostaa paikoin siltä kun se koittas leikkiä Dylan-sanotuksia ja Terve Vaan Ja Onnea harrastaa niin ikään kummallista kerrontaa aiheenaan se kuinka presidentin saunareissu Lapissa uhkaa kai maailmanrauhaa. Vähän hittiä, paljon hienosti heiluvaa tekemistä.

Eppu Normaali – Rupisia Riimejä, Karmeita Tarinoita 4
Moderneja juomalauluja ja muuta murheen alhoo ilosella otteella. Ennen kaikkee helposti tasasimmasta päästä tekemistä mitä Epuilta kuullaan. Mulle se on pieni miinus koska se vie yllätyksellisyyttä mutta kansa varmasti tykkää eikä hyvää sovi haukkua liikaa.

J. Karjalainen ja Mustat Lasit – J. Karjalainen ja Mustat Lasit 3,5
Kolme Cowboyta on se ykkösbiisiks jääny viisu. Levyn unohdettu helmi on Brando Soitti Congarumpuja ja sen letkee congagroove. Apinaorkesteri luonnollisesti ilahduttaa levyn lopussa. Hauskaa miten Jiin ääni on vuosien saatossa muuttunu vaan kauniimmaks toisin kun monilla muilla. Tää Karjalaisen debyytti ansaitsee kaikin puolin paikkansa suomalaisen musiikin historiassa bluussin, kantrin, rokkenrollin ja folkin sotkuna ja vielä aikana jollon Karjalainen ei ollu hittitehdas mutta silti ihan yhtä valmis lauluntekijä.

J. Karjalainen ja Mustat Lasit – Doris 4
Mustat Lasit soitti varmaan 80-luvun Suomessa parhaiten mustaa musaa. Loistavat puhallinsovitukset säväyttää aina. Biisipuolellakin Jii onnistuu monasti. Nimibiisi on takuuklassikko, Mikä Mahtaa Olla In? on Jiin hienoimpia hullutteluja, Älä Soita Minulle hidastelee upeesti ja Myrskytuuli kuulostaa paikoin kevyt-Deep Purplelta. Oi Mikä Ihana Ilta lopettaa myös levyn hyvin ja ellei väleissä ois kärkibiisejä heikompaa kamaa puolitäytteenä niin Doris vois olla melkein viiden tähden levy ja välillä siltikin tuntuu siltä.

J. Karjalainen ja Mustat Lasit – Varaani 4
Nimibiisin teksti on yks maailman kauneimpia ikinä ja pakko tykätä siitä että melkein kuusminuuttiseen biisiin ei käytännössä oo tehty kertsiä. Irmeli on hyvä biisi. Skippadi Skappadi on Jiin upee hardcoreiskelmäpyrähdys. Muuten A-puolisko taistelee pahasti merkityksellisyyden kanssa. B-puoli tekee kuuntelusta kivempaa. Sekaisin on oikeutetusti klassikko, Parhaat Puoleni ja Itke Itke Itke on aina ollu mun makuun makeita biisejä ja Mä Meen on kans pikkuklassikko. Pohjimmiltaan kovin samantyyppinen kun Doris eli löytyy monta kovaa vetoo mutta pahimmillaan niitten välissä uhkaa laittaa painamaan skippausnappia. Ja mediaanisti häviää Dorikselle. Torvet on edelleen tulessa.

R.E.M. – Fables of the Reconstruction 4
Laajentaa bändin äänimaailmaa. Heti kärkeen Feeling Gravity’s Pullissa on uutta säröö ja tuskaa. Driver 8 akustisine kitaroineen ja melankolioineen kuulostaa taas toisesta laidasta uudelta tekemiseltä. Old Man Kensey myös synkistelee hyvin. Can’t Get There from Here funkkaa yhtäkkiä. Esimerkiks Auctioneer (Another Engine) ja jokunen muu tuntuu erilailla rockilta kun tempoo nostetaan. Hyvä annos puhdasta poppiakin löytyy kuten Green Grow the Rushes ja Kohoutek ja silti levyn lopettava Wendell Gee tulee lievänä järkytyksenä ja banjoineen kuulostaa todella kummalliselta kantri-R.E.M.iltä.

Zevon, Warren – Warren Zevon 3
Hienovarasesti groovaavaa kantrirockia. Zevon on askeleen AOR-rockareita vakavamminotettava ja kirjallinen tarinankertoja mutta Springsteenejä, Youngejä ja kumppaneita vähintään askeleen jäljessä ollakseen oikeesti merkittävä. Avausraita Frank And Jesse James toimii sekä kerronnassaan että musatunnelmissaan. Poor Poor Pitiful Me on ihan hauskaa duurivalittelua. Zevonin balladeista en oo ikinä saanu kiinni, ne tuntuu vaan tylsältä laahaukselta paitsi Desperados saa synninpäästön muutamalla hyvällä onelinerilla.

Zevon, Warren – Bad Luck Streak in Dancing School 3
Pitkän tylsän alun jälkeen kuudes raita Play It All Night Long löytää semmosen soundin että. Zevonia jaksaa kuunnella. Gorilla, You’re a Desperado toimii semmosena lastenlauluhenkisenä stoorina ja miksei Bed of Coalsinkin tasanen hiljakäynti ois jees ja samaan rahaan päätösraita Wild Agekin rullailee vaikkei missään kohti edes meinaa sykähdyttää.

Zevon, Warren – Stand in the Fire 3
Näin livenä Zevon löytää ääneensä vähän rosoo mistä herkullisimmat esimerkit on Excitable Boy-biisin loppupuolella ja etenkin Lawyers, Guns and Moneyn kertsissä josta vois antaa puolikkaan tähden lisää mutten anna. Ja mitä enemmän Zevon onkin innostunu omasta kamastaan, sitä paremmin se toimii. Musa ei edelleenkään lämmitä suuresti mutta meininki on aika katossa. Kitaristi David Landau on plussaa ja levyn rockimpi ote joka piilottaa levyllä pinnassa pimputtavia pianoja tekee tästä parempaa kuunneltavaa.

Zevon, Warren – The Envoy 3,5
Nimibiisi heti kärkeen luennoi maailmanpolitiikan tilasta julkasuvuonna 1982 mutta ihan tunnelmallisesti. Jesus Mentioned onkin vihdoin hyvänkuulonen balladi kun siinä soi kitara eikä piano. Let Nothing Come Between You teki listalakon hyvää tulosta ja toimii kans ookoo. Ain’t That Pretty at Allissa taas on sitä rosoo mihin Zevon pääsi livenäkin hienosti. Looking for the Next Best Thing on taas hyvä melkein powerpoppi.
The Envoy myi tosi hienosti eli se ei tainnu olla sitä mitä Zevonilta odotettiin vaikka mitään radikaalia muutosta ei tapahdu aiempiin levyihin. Se pieni muutos saattaa silti olla se syy että nyt Zevon tuntuu paljon tasalaatusemmalta ja mielekkäämmältä kuunnella muuta kun yksittäisbiisien takia. Toki 32 minuutin kesto auttaa myös.