Kuuntelupäiväkirja viikko 20

with Ei kommentteja

Antony & the Johnsons – The Crying Light 3,5
Antony on edelleen aivan loistavaa musaa kaikkiin itsesäälissä rypeemisen muotoihin tai muihin suuren introspektion harrastuksiin, niin hyvin elämisen tuska välittyy. Musiikki on tuttua pianon, jousien, pikku-utuilun ja Antonyn uikutuksen soppaa.

Carter, John – Shadows on a Wall 3
Viimenen lätty sarjaa jossa Carter kartottaa afroamerikkalaista musiikkia. Tää osa on aika freevoittonen. Eli käytännössä bigbandfreetä vokaalienkin kera. Kuunnellessa kiinnostavia näkymiä mutta mitä sitten levyn loputtua jää käteen? En oikein osaa sanoo. Vokalisointi ja luennointi siellä välissä elävöittää vähän kuuntelukokemusta.

Fat32 – Fat32 4
Kahden hengen ranskalaista turboprogeilua rumpalin ja kiippari/synaajan toimesta. Vallalla tuntuu olevan duon viihdyttävä keskinäinen taistelu siitä kumpi tulee paremmin kuulluks. Päätösraita PuzzloiDissa kiipparisti heittää vielä kehiin kaiken maailman nintendot, säröt, bassot, synakitarat, rockklassikot ja tiskialtaat synastaan ja nuijii touhun upeesti maaliin.

Feedtime – Feedtime 4
Feedtime päräyttää suoraan Australiasta. Bändin etenkin Stoogesista ammentava musa pamahtaa käyntiin niinku dieselmoottori ja putputtaa enemmän tai vähemmän huudattaen koko matkan. Tässä voimatriossa voksut on lähinnä eri sortin murinoita, basso mouruaa halppismikkiensä äärirajoilla ja säröslidekitara vastaa mekkalasta rumpalin takoessa tulosta. Feedtime osaa repiä kapeehkosta formaatistaan maksimitehot. Olihan se ollu tietenkin jo olemassa vuosia ennen tätä 1985 julkastua debyyttiään joten luuliskin möykän kiteytyneen sopivan kypsäks.

Feedtime – Shovel 4
Heti seuraavana vuonna uutta lättyä kehiin. Kuvittelen kuulevani pientä armollisuutta yleissoundin aavistuksen vähemmän kaaokseen taipuvaisessa olemuksessa vaikka tuskin tätä moni edelleenkään kauniiks sanois. Kaikki 14 biisiä saadaan hoideltua 34 minuutissa ja kun päätösbiisi saksofonipainostuksineen kantaa yli neljä minuuttia niin biisien keskimääränen kestokin jo osottaa että turhia ei jäädä fiilistelemään. Yhä niin toimivaa noisepunkbluesia vaikka debyytin sydämellinen roso oliskin vähän ottanu jo eroosioo.

Feedtime – Cooper-S 4
Feedtime tekee levyllisen covereita. Mukana arvattavastikin biisit Ramonesia ja Stoogesia. 15 raidan joukossa on myös neljä Rolling Stonesia joka tuntus siis olevan Feedtimelle tärkee vaikuttaja. Niittenkin musiikin aussibändi omii hyvin. Ehkä kiinnostavimpia vetoja on Beach Boysin Fun, Fun, Fun ja Lee Hazlewoodin kirjottama Lightning’s Girl joissa aussijyrä syö taas hienosti minkä tahansa auringonpaisteen.

Feedtime – Suction 3,5
Jälkikäteen sitä luulee kuulevansa kaikenlaista. Kun tietää bändin hajonneen Suctionin jälkeen niin on helppo mieltää turhautumisen merkeiks pari vitsimäisempää biisiä, yleisen kaaoksen hiipuminen, jopa akustisen kitaran käyttö. Yhtä mahdollista ois varmaan sekin että bändin tiukka formaatti on vaan tulossa tiensä päähän kun siitä on jo puristettu kaikki mehut.

Ghosts on TV – Ghosts on TV 4
Luulin jo että suomipostrock on pelastettu. Ehkä Ghosts on TV vaan teki sen jo ja kyllästy siihen. Tällä tokalla studiolätyllään kun bändi lähteekin taikomaan jotain vähän monisyisempää. Vokaalit valtaa alaa ja nyt meillä on levyllinen vähän niinku oikeita biisejä toisinkun aiempi mahtava hetkenhuumanen impro tai albuminmittaset raidat. Postrock siis kohtaa biisimuodon joten jos sen koittaa tunkee esim. shoegazen alle ei tarvis kauheesti venyttää käsitteitä. Olen hieman yllättynyt, hiljasen hyväksyvä ja salaa pettynyt mutta pohjimmiltani ilonen että Ghosts on TV ei oo jumiutunu mihinkään uraan. Ja onhan nää tässäkin hyviä. Eikä tää sentään kvanttiloikka edellisistä oo joten paljon tuttua ja turvallistakin on jäljellä.

The Helio Sequence – Keep Your Eyes Ahead 3,5
Kahden jenkki indierockduo joka on aika selvä sotku vuosituhannen alun indie-eetosta joka yleensä toimii pohjana mut on helposti vähän pystyyn kuollutta, hyviä hokemuskoukkuja kertsissä ja lätyn loppupuolen kovin kummallista bobdylanismia.

Joan as Police Woman – Real Life 4,5
Mm. ihanassa Dambuildersissa ja emohuuhaapoppoo Antony & the Johnsonsissa musaa tehny Joan Wasser on debyytillään pelottavan hyvä. Kuten parhaat laulaja-lauluntekijät, matsku heiluu musiikillisesti sinne ja tänne vaikkakin pitää yleisilmeensä kasassa kaiken popin, rockin, balladihuokailun, jazz- ja funkfibojen ja ties minkä keskellä. Antony Hegartyn valitus on pieni miinus ei edes siks että se ois huonoo vaan koska se vie suotta huomioo paremmaltaan. Iskee nyt lujaa.

Spence, Alexander – Oar 4
Oarista puhuessa olennaisempaa kun ite musiikki on melkein sen syntymäolosuhteet. Spence oli Moby Grape-nimisen 60-luvun psykerock bändin kitaristilaulaja pään pehmenemisen mukana tuoma psyykkeen täysromahdus vei Spencen mielisairaalaan puoleks vuodeks. Sinä aikana mies hahmotteli biisejä Oarille ja hoiti ne omatoimisesti kaikki soittimet soittaen pakettiin päästyään taas ihmisten ilmoille. Musiikillinen paino on folkissa ja bluesissa, monesti akustisena ja väliin vähän maustetummassa muodossa. Spence jollottaa sellasella mutinalla että usein on hankala saada sanoistakin selvää ja yhtä usein ihmetys vaan kasvaa jos niistä onnistuu jotain tolkkua niistämään. Melkein kymppiminuuttinen levyn lopettava Grey/Afro on oikeutetusti psykedeliaklassikko joka loppuu vielä täydellisesti kesken.