Kuuntelupäiväkirja viikko 26

Badu, Erykah – New Amerykah Part One (4th World War) 4
Huumaavaa psykedeelistä neosoulia tarpeeks hiphopin puolella.

Elvis Costello & the Impostors – The Boy Named If 4
Elvis tekee hyvää jälkee ja luovii tehokkaasti veteraaniartistin karikossa. Tikusta tehdään antaumuksella asiaa, Elvis osaa edelleen tehdä hyvän biisin ja meno on katossa etenkin kun teatraalisuus ja sähköurku ottaa valtaa. Elvis on myös levyn ainoo kitaristi jos kiinnostaa tutkailla herran soittelua jossa ei sooloilla juhlita.

Eppu Normaali – Kahdeksas Ihme 3,5
Ainakin hyvin lähellä ollaan sopivan kevyen rokkauksen, korvamatojen ja lyriikkarimmauksenmaksimoinnin lakipistettä. Puolet jäi klassikoks ja toinen puoli ois melkein voinu olla kans.

Ladd, Mike – Negrophilia: The Album 3,5
Rap jazzhenkisillä biiteillä on hyvä, toimiva ja nähty konsepti. Sen sijaan etsintä jazzin ja rapin täydellisestä yhteistyöstä jatkuu. Ladd on lähellä onnistua ja vaikkei sulautakaan niitä suoranaisesti yhteen niin Negrophilia toimii. Jazzbändi siis pistelee meneen, Ladd vetelee vivuista ja vääntelee nappeja kunnes päätyy osallistumaan vokaaleillaan jotka on enemmän puhuttua runoutta kun rappia. Tää ilmasuhajonta ilahduttaa ainakin mua kun välillä ollaan jazzissa, välillä enemmän hiphopissa, välillä lausutaan runoja ja välillä ollaan äänivelhouden rajamailla.


Prāta Vētra – Tur Kaut Kam Ir Jābūt 4
2008 tää latvialaisbändi teki taas oikein pätevän kevyemmän rockin lätyn joka ei pelkää myöskään leikitellä. Ja jostain syystä nää bändin ei-enkkukieliset lätyt on paljon henkevämpiä kun ne Brainstorm nimellä tehdyt. Latvialainen rap ei oikein lähde kun sitä pieninä annoksina käytetään koukuissa. Nimibiisin outrossa sitä ois mut se feidataan pois.

Shakespears Sister – Hormonally Yours 3
80/90-luvun taitteen tuotantoon on haudattu kasapäin kaikkee kiinnostavahkoo kuten sokerista balladia, kevytfunkkia, soulpoppia, dubkaikuja ja vähän alternativempaakin fiilistelyä. Kelle tää sit nykypäivänä ois hyvä niin paha sanoo. Mut ei pitäs olla huono kellekään.

Steve ’n’ Seagulls – Brainsville 3,5
Ihan hauska idis heittää kantria ja grassia coverointiin. Are You Gonna Go My Way huvittaa, Faith No Moren kokeilu on kunnioitettavaa, I Was Made for Loving Youkin meinaa jo kuulostaa hyvältä, eikä ZZ Toppikaan toimi kantrihtavana juurikaan heikommin. En tiedä mikä tän paikka on maailmankaikkeudessa mutta levyhyllyssä se kuuluu kuriositeettiosastoon vaikka Eläkeläisten kanssa mutta päätyy huomattavasti harvemmin soimaan.

Tuomi, Janne – Approaching 3,5
Soololevy improo! Mutta koska Tuomi on monipuolinen muusikko eikä pelkkä rumpalinmokoma niin isolla arsenaalilla jos jonkinnäköstä lelua ja kolistinta tulee yllättävän helposti lähestyttävä reilu puolituntinen.

Wilco – Sky Blue Sky 4
Kaks huomioo. Ensin täysin subjektiivinen: mulla on tapana unohtaa Wilco kun levy loppuu mutta kun se soi, se tuntuu parhaimmillaan melkein maailman parhaalta musalta. Näin käy noin (lähinnä alku)puolella matskusta, kun Jeff Tweedy kursii kantrin parhaista puolista, pikkuprogepaloista ja ties mistä muusta just sopivan laiskaa valitusta ja Nels Cline saa armoitettua tilaa liidikitarassa. Sitten se toinen havainto joka on objektiivisempi mutta varmasti yhtä harhanen: toisen puolen ajasta Wilco kuulostaa Beatlesilta tai ainakin muistuttaa siitä. Ja se huomattavasti tasapaksumpi ja tylsempi puoli ja herättää kysymyksen siitä miksei Wilco soita vaan suosiolla Wilcoo.