Kuuntelupäiväkirja viikko 28

Allwright, Graeme – Le Jour de Clarté 3
Ranska, vuosi -68. Graeme oli tämmönen folkilmestys joka erikoistu tekemään ranskankielisiä vetoja enkkubiiseistä. Nyt 12:sta biisistä vaan 4 on omasta kynästä ja muuten ohjelmistossa soi vaikkapa Leonard Cohenia ja nimibiisin Peter, Paul & Maryä.

Amidon, Sam – Bright Sunny South 3,5
Amidon heiluu esim Stars Like Fleas-kollektiivissa jonka tekemisiä on monesti ilo seurata. Pelaan täysin mielikuvilla mutta mulle Amidon kuulostaa nyt yksin soittaessaan kantrilta joka vaan soitetaan enemmän folkkina laahavalla tempolla. Bändin kanssa löytyy usein myös vähän oudohkosti jazzmaisempaa fibaa.

Hall, Jim – Concierto 3,5
Sekstetillä mennään jazzia. Concierto on tietenkin Rodrigon Concierto de Aranjuezin tunnetuin kakkososa joka vie puolet levystä ja nyt soitetaan jazzbändillä. Tai siis jota soitetaan jokunen minuutti kunnes siirrytään jazzaamaan.

Hasegawa, Hiroshi – Ascension No. 999 3
Kolme varttia noisee. Kuulija viihtyy löytäen pinnan alta varsinaisen äänilähteen kaikuja ja myös Hasegawan tuhotessa ääntä ihan miellyttävillä tavoilla.

KK Null – Gamma Ray Burster 3,5
Japanisekoilun veteraani tekee noisenkin oikein hyvin. Ah, kuinka monta eri muotoo pulputuksesta ja kohinasta saakaan, kuinka moneksi taipuukaan äänien suloinen sekamelska!

Musta Köksä – Ei Se Haittaa 3,5
Sympaattisen naivistista kämäpoppia keski-ikäsille? Tekee lisäks ainakin melkein kaikki oikeet virheet!

Park, Patrick – Loneliness Knows My Name 3
Just sopiva kevytyhdistelmä singersongwriteria, folkkia, kantria ja runopoikaa ollakseen vuosituhannen alussa cool ja nyt vähän plaah.

Shut Up And Dance – The Great British Public 3
Ponnistaa tuolta brittikonemusan puolelta alottaen jo ennen kunnon reivibileitä. Kanssasarjalaisistaan vaikka nyt The Prodigyä palikampaa ja primitiivisempää mutta just siinä simppelissä hypnottisuudessa piilee voima. Ei mitään suuruudenhullua yleisönkosiskelua vaan rehellistä jumputusta.

Sterile Cuckoo – Phantasma 3,5
Kylläpäs musiikkia on välillä niin vaikeeta kuvailla. Ikäänkun shoegazepohjilta postrokkia jos kattoo koko 24-minuuttisen albumin yhtenä kokonaisuutena. Utuilusta tulee liian usein ja liian helposti mieleen Twin Peaks joten en aio sitä nyt mainita. Eli sitten ollaan postgazessa joka huipentuu maailmankaikkeuden laidalla villisti sykkivään diskoon joka osottautuukin ehkä olleen vaan unta.

Suomen Talvisota 1939-1940 – Underground-Rock 4
Vaikeeta edes koittaa hehkuttaa riittävästi. Julkastu 1970, vokaaleissa etupäässä Badding ja M.A. Numminen, taustalla todella pätevä ja seikkailunhalunen studiopoppoo. Iskelmä, rock, jazz ja psykedeliamausteet sitten kolahtaa päin päivän politiikkaa ja utopioita. Oikeestaan undergroundrock ei oo ajan saatossa muuttunu ratkasevasti ollenkaan ja Suomen Talvisota kuulostaa kokoajan enemmän nykypäivän indieltä. Ehkä myös tulevaisuuden.

Thompson, Linda – Fashionably Late 3,5
Taas tällästä pätevää folkjatkumoo vaikka ollaan jo nykyvuosituhannella. Varmaan koko Thompson-klaani kuuluu tavalla tai toisella levyllä, myös ex-mies Richard.

The Weeknd – Dawn FM 3
Aina tasasesti meinaa alkaa toimiin tää hiphopiks jossain määrin naamioitu yhdistelmä kasarisynafiilistelyä, keskiyön klubia ja kiitettävän elämäkriittistä falsettia. Ja onhan Weeknd kuitenkin parempi kun valtaosa muusta radiossa soivasta musasta.