Kuuntelupäiväkirja viikko 31

Celestaphone – Paper Cut from Obit 4
Myyty! En oo hetkeen kuullu ainakaan uutta levyä joka tekee näin hyvin sekä hiphopin että soulin. Kun luulen Celestaphonen pitävän tauon räppäämisessään joka sekin on hyvää niin huomaan hetken päästä kuunnelleeni äärimmäisen makosaa funksoulbrothaa jo tovin. Kun ehdin olla asiasta fiiliksissä niin tuleekin jo hyvää räppiä. Ja biiteissäkin on omintakeisuutta tai ainakaan ne ei suostu pulahdusta pitempään lillumaan selkeissä genrerajoissa.

CMX – Dinosaurus Stereophonicus 3,5
Ainakin klassisesti progein seeämäksälätty ihan rumpusooloo myöten. Kestoo vaan pari tuntia, löytyy lyhyempää ja pitempää biisiä, välillä rokataan metallin rajamailla, sitten taas folkkaillaan, synoilla leikitään aika rohkeesti muutenkin kun vaan ambientvälipaloissa. Mutta biisimateriaaliltaan ei oikein jaksa kantaa hullua pituuttaan. Enkä oo esoteriassa Yrjänän tekstien tasolla. Noin neljän biisin otannalla sais reilu puolituntisen kulttimaineisen retroprogelätyn.

Jpegmafia x Danny Brown – Scaring the Hoes 3,5
Jpegmafian kohdalla on jo saanu tottua siihen ettei tarvi kuunnella perustrapbiittejä mikä on o suuri plussa nyky hiphopissa ja sitten voi vaan rentoutua ja antaa tuotannon hämäryyden yllättää. Ja onhan tää taas uskomaton adhdtilkkutäkki ääniä. Danny Brownin nasaalivinkuna tuo lisäarvoo tähän soppaan.

Petty, Tom – Full Moon Fever 3,5
Iskelmäähän tää on. Rockiskelmää ja kantri-iskelmää ja millon mitäkin. Jos iskelmä kammottaa niin en suosittele, muuten melkein kannattaa koittaa.

Tom Petty & the Heartbreakers – Into the Great Wide Open 3,5
Ihan avoimestikin on vaikutteet otettu Bruce Springsteenin ja kumppanien suunnalta ja välillä kuulee jopa Byrdsia rivien välissä joten tulos on semmosta valtavirtalaista boogiefolkrockpowerpoppia. Äärimmäisen vaivatonta kuunneltavaa.

WPC – Ogilala 3
Eli William Patrick Corgan the Smashing Pumpkinsista. Siinä millä Corgan puskee Pumpkinsia raivolla vuodesta toiseen niin harvemmin kuullaan Corganin sooloja. Ogilala saattaa vastata kysymykseen siitä miks näin on. Nyt makaillaan staattisesti akustisen kitaran rämpyttelyn, pianonpimputuksen ja kevyitten mausteitten alkuliemessä. Easy come, easy go.

The X-Files: Songs in the Key of X 3,5
Ensimmäinen puol minuuttia X-Filesin tunnarista on todella ikoninen ja sekin löytyy tältä lätyltä. Muuten hajonta on sit semmonen että Soul Coughing on ookoo, Sheryl Crow löytää kivan pikkuhämyn, Foo Fighters coveroimassa Tubeway Armyä on kiinnostavahko, R.E.M.in säestämä William Burroughs on viihdyttävä just sillain kun huru-ukko sekoilemassa mikissä yleensäkin on, Nick Cave & the Bad Seeds on ihan ton ajan kovassa vauhdissaan, Filter on ihan kivaa ysärianemiaa, Frank Black on vielä maaginen, Meat Puppets on väsyny, Danzigin palikkasynkistely on oikeessa paikassa, Screamin’ Jay Hawkins on kova aina ja kaikkialla, Elvis Costello ja Brian Eno on semmonen dreamteam että niitä kuulis enemmänkin vaikkei niitten My Dark Life ookkaan ihan maailman paras biisi, Rob Zombie & Alice Cooper naurattaa paperilla ja tylsistyttää kaiuttimessa ja loppuun P.M. Dawn vetäsee ensin oman biisinsä josta ei jää mitään käteen ja sitten coveroi X-Files-tunnaria mukiinmenevästi. En tiedä miten nää biisit liittyy X-Filesiin mutta julkasuvuotensa -96 otantana musiikin ajankuvasta hyvä historiikki.

Zwan – Mary Star of the Sea 3,5
Muistan sillon junnuna grungepäissäni päädyttyäni Zwaniin Smashing Pumpkinsista kuinka ihmettelin koko Zwanin olemassaoloo. Pumpkinsin Billy Corgan puskee sivuprokkiksen josta puuttuu synkkyys?! Missä tuska? Eikö mitään tarjoilla mun teiniangstille? Levyn loppupuolella on esim. biisiputki Endless Summer – Baby, Let’s Rock! – Yeah! jonka nimet jo kuulostaa edelleenkin pelottavalta grungen kolkutellessa takaraivossa. Tunnekirjon mahdollisesti laajettua Zwanin ainoo lätty alkaa kuulostaa hyvältä. Se tosiaan on niinkun kesäinen ja lievästi rauhottavilla lääkitty the Smashing Pumpkins. Aika leimallisesti just Corganin kuulosta kamaa huolimatta siitä että muitakin bändissä on. Toki Pumpkins-rumpali Jimmy Chamberlin paukuttaa totutun hyvin. Vasta 13-minuuttisessa Jesus, I / Mary Star of the Sea-raidassa saattaa aistia jotain ei-Corgania tunnelman lisäks. Hankala levy sikäli että pitänee valmiiks suhtautua myötämielisesti Corganiin voidakseen tykätä Zwanista mutta Corgan ei sitten pelaakaan varsinaisesti vahvuuksillaan.