Kuuntelupäiväkirja viikko 38

Dark Tranquility – Haven 3,5
Näitten jöötteporisynkistely soundaakin sit siltä et sitä jaksaa kuunnella. Ei mistään erityisestä syystä mutta se on tehty aikaa kestävän toimivammin kun erinäiset verrokit. Mitä ei tietenkään sillon voinu varmaan kukaan tietää.

Dark Tranquility – Damage Done 3
Jotenkin tää tasanen rypistys tuntuu nykyään vaan tylsältä vaikka kaikki onkin sinänsä laadukasta. Riffit kulkee, raaka huuto ilakoi ja muistetaan tunnelmaa myös keventääkin. Silti.

Hypocrisy – Virus 4
Kunnon rankasumoodi päällä. Jos Hypocrisyn juuret onkin ruottalaisessa melodeathissa niin Viruksella on lähinnä vaan se death läsnä bläkkisrumpalin tykittelyn kera vaikka pieniä paloja meloo onkin ängetty mukaan muttei siinä määrin että se rokottas varsinaista mätkyttelyä. Kyllä kelpaa.

Jones, Rickie Lee – Rickie Lee Jones 4
Parhaimmillaan hetkellisen poikaystävänsä Tom Waitsin 70-luvun lopun tasoo ja samalla pärjää myös ajottain Joni Mitchellille. Omaa kuuntelua sotkee vähän heiluminen itse musiikissa joka aika vaivattomasti on millon piano- ja millon jousiballadia tai sitten saatetaan askarrella jopa pikkusen progeilevissa tunnelmissa tai enemmän vaan folkpohjasta kamaa hiovana bändinä. Jättää silti fiiliksen että seuraavat kuuntelut ei ainakaan huononna lättyä.

NehruvianDOOM – NehruvianDOOM 2,5
Lievä huijauksen maku. Joo yleensä kyllä DOOMin biitit mutta miestä hädin tuskin kuullaan mikissä. Teknisesti siis DOOM on mukana mutta ei vaikuta kovin mukanaolevalta sillonkaan kun kuuluu. Nehru on jees ja pituus on lyhyt mutta plaah.

Parker, Evan – Chicago Solo 3,5
Just sitä. Parker, tenorifoni ja soolona. Sieltä Evanin tekemisten helpommasta päästä eikä ollenkaan huonolla tavalla tai tuloksella.

Evan Parker with Ghost-in-the-Machine – Evan Parker with Ghost-in-the-Machine 3
Parker ja tanskalaisen impron kerma. Ongelmat on genren yleisiä: ylipitkä kesto ja viis tyyppiä soittamassa päällekkäin hautaa monesti hyvätkin jutut alleen. Hyviä juttuja tosin riittää: 70 minuutin kesto on armollisesti 11 raidan mitassa; siinä missä Free Techno onkin vaan perusimproo niin esim. Birds in Cages kuulostaa just nimeltään ja Parkerin foni luo synan kanssa hienoo yhteismaailmaa; Radio Djibouti-biisin kalimba ilahduttaa ja sähköbassoo soittavan Peter Friis Nielsenin työskentely on esille päästessään mahtavaa.

pg.lost – Yes I Am 3,5
Ruottalaispostrokkarien eepee. Jonka kesto vaan 37 minuuttia. Varsinaisia raitoja on neljä joilla on mm. ymmärretty että kuudessa minuutissa saa tehtyä kaiken olennaisen. Ei voittava resepti mutta ajoittain hyvin suositeltava.

pg.lost – It’s Not Me, It’s You! 3,5
Aina kun laitan ensisoittoon levyn jonka tiedän olevan postrockia pelkään että se kuulostaa just tältä. Aika minimalistiselta, tunteikkaan kaihoisalta, loputtomalta laaksojen ja vuorten jonoilta. Pelkään sitä koska haluaisin mielellään kuulla jonkun oman jutun myös hyvässä musassa.

Seal – Seal II 3
Hyvin tehtyä aika tylsää musaa. Soulia venytellään kiitettävästi eri muotoihin ja yksittäisinä biisit ei puuduttas niin pahasti.