Kuuntelupäiväkirja viikko 41

Aho, Kalevi: Symphony #10 4,5
Kymppiminuuttisesta ykkösosasta en keksi pahaa sanaa. Aho ei tuhoo konventioita luodakseen uusia maailmoja mutta kokeilee reunojen kestävyyttä monesta kohtaa. Erityisesti lämmittää epämääräsen uhkaava ja poukkoileva tunnelma ja se miten Aho heittelee orkesteriosuuksien vastapainona kivoja täkyjä yksittäisiltä soittimilta ja sektioilta. Kakkososa ei päästä myöskään helpolla vaan paisuu jousista lähtien laajentuen ja vieden kaiken ilman mistä tahansa huoneesta. Kolmososa on selvästi pisin parinkyt minuutin kestollaan ja se soundaa sarjalta painajaiskohtauksia Disney- tai Hollywood-leffoista kuten vaikka Dumbo kohtaa Poen mankelin tai Aladdin vaipuu kannibalismiin. Kerrassaan upeeta. Vika osa ei tee mitään kovin erillaista vaaka ennemminkin lopettelee kakkososan paisuttelun hengessä.

Armas Huutamo – Vastapainovoima 3
Ihanan mahdotonta lokeroitavaa. Pohjat tuntuu olevan hooceemetelissä. Laatu on semmosta mikseri olohuoneen pöydällä-tasoo. Ja kaikki muu on mielikuvitusvapaata haahuilua. Voisinpa tykätä Huutamosta vielä enemmän.

Don Johnson Big Band – Breaking Daylight 3,5
Musiikillinen monialasuus tekee hyvää kuuntelulle. Ja bändi koskee vaan juttuihin jotka gruuvaa.

Dresser, Mark / Harkins, Ed / Schick, Steven – House of Mirrors 3
Basso-trumpetti-perkussiot on hyvä yhdistelmä. Impro joka ei pelkää hetkellisiä rakenteita on myös yleensä plussa. Mutta niin vaan tääkään trio ei lähde tarvittavaan lentoon. Meinaan monesti innostua trumpetin ja basson svengaavasta yhteiselosta mutta sitten aina tapahtuu jotain ja mielenkiinto hiipuu.

J. Karjalainen Electric Sauna – Electric Picnic 2,5
Emmä oikein tiedä. Bluuskaavan pakko-oireista veivaamista ja pari lallatusta.

Rudolf – Pervenets 3
19 minuuttiin 10 biisiä ja tekeminen poukkoilee täysin ympäri huonetta mathcoren hengessä vaikkei välttämättä muodossa. Lisäks tuntuu että nää venäläiset laulaa lähinnä siansaksaa. Mutta tämmönen lyhyt rypistys kantaa kyllä kestonsa ihan ookoo eikä turhaan edes koita tehdä mitään kovin mieleenpainuvaa.

Schulhoff, Erwin: Konsertto pianolle ja pienelle orkesterille, op. 43 4
Moderneille säveltäjille ei oo mitenkään outoo yhdistellä eri suuntauksia. Schulhoff ei teekään siitä outoo vaan äärimmäisen toimivaa. Joku on kuullu palasia jazziakin tässä konsertossa, mulle se on ennen kaikkee romanttisten aihioitten ja telalla maalauksen täydellinen yhdistelmä. Ja pienestä orkesterista revitään vähintään triplatehot irti. Perkussio-osasta esimerkiks pieksee monen sinfonian vastaavat.

Tsahar, Assif / Nakatani, Tatsuya – I Got It Bad 3
Tsahar puupuhaltimissa ja Nakatani perkussioissa ja improt käyntiin. Nimiavausraita on kylläkin Duke Ellingtonia vaikkei sekään standarditoteutuksella hoidu. Raidat jakautuu aikalailla kolmeen kastiin: selkeesti jazzpohjaset jamit, täysin vapaat kaaokset ja lähes kummitustalokelposet utusemmat haahuilut joissa Tsahar soittaa bassoklarinettia. Kokonaisuudella on varmaan joku syvällinen jujukin mutta kun en kuule sitä niin en jaksa alkaa lukee mistään. Ja 70 minuuttia on taas vähän liikaa.