Kuuntelupäiväkirja viikko 47

Arcade Fire – We 2,5
Eiköhän Arcade Firen eväät jo syöty hyvän aikaakin sitten. Meinaa kylläkin onnistua kiinnostavuutta kasvattavassa petoksessaan jakamalla muut paitsi nimibiisin useempaan osaan. Siinä voi sitten kuvitella että tapahtus jotain enemmän kun oikeesti tapahtuu. Ja oikeesti mitään ei tapahdu.

Ford, Robben & Evans, Bill – Common Ground 2,5
Kiinnostava kvartettikokoonpano foni-kitara-basso-rummut tuhlataan väsyttävään teehetkijazziin. Ykskään sävellys, soolo tai solisti ei tee juurikaan vaikutusta.

Lady Gaga – The Fame 2
En tiedä miten tätäkin jaksas koko tunnin kuunnella. Välillä onneks groovaa.

Lady Gaga – The Fame Monster 3
Puoli tuntia on hyvä pituus. Ja nyt biisit kantaa muutakin ku kertosäkeissään.

Pelle Miljoona Band – Kaakon Toteemi 1,5
En tiedä mikä sai mut kuvittelemaan että Pelle Miljoonalle vuosimallia 2022 kannattas antaa toistuvia kuunteluja. Kaikki harhakuvat karisee lujaa jo ekan biisin kohdilla. En halua tietää edes kenen tekemää tää kama on. Sama Vanha Laulu-biisin kertsiin ui jostain ”mun paras frendi Jorma” ja J. Karjalaisen Mikä Mahtaa Olla In?-apinointi sen jälkeen aiheuttaa kyllä surkuhupasuuden huippuna hyvät naurut.

Smashing Pumpkins – Gish 3,5
Smashing Pumpkins ei oo ekalla kunnon lätyllään vielä ihan täysin se Smashing Pumpkins jona se tultiin tuntemaan mutta lähellä ollaan. Kaikki palaset on jo olemassa mutta ne on painotettu napsun enemmän aikansa rockbändinä olemiseen kun historiaan jäämiseen omalla tekemisellä.

Smashing Pumpkins – Siamese Dream 4
Pumpkinsin railakkaan metelöinnin ja valittavien voksujen ydin. Alun paukutus vangitsee ja sinkkubiisi Today sävyttää räimettä kivasti melodisuudellaan. Sitten pari biisiä kaasua ja vauhti pysäytetään ekaa kertaa kunnolla Disarmilla. Geek USAssa on uutta ryhdikkyyttä ja Mayonaise vetäsee viimesen huipun jonka jälkeen koko lätyn ois voinu lopettaa. Sen sijaan Corgan ja kumppanit jatkaa vielä neljä biisiä joista minkä tahansa ois voinu hyväksyä lopetusraidaks mutta nykysessä muodossaan meno jatkuu liikaa eikä lähde tarvittavaan lentoon. Eli kokonaisuutena hieman haastava tunti. Smashing Pumpkins ei aina myöskään tunnu bändiltä vaikka sitä onkin, niin tehokkaasti framilla palaa Corganin ääni, kitara(valli)t ja Jimmy Chamberlinin rumputyöskentely. Corganin lyriikat on varmaan ihania mutta vielä ihanampaa on kuinka vaikeeta niistä on saada selvää.

The Smashing Pumpkins – Mellon Collie And the Infinite Sadness 4,5
Billy Corganin suuruudenhulluus ottaa vallan. Ensimmäinen helppo kritiikki on että kahden tunninmittasen levyn albumi on ylipitkä ja sitähän se onkin mutta kuinka paljon artistia voi vaatia pilkkomaan sielunsa syvyyksistä ammennettua matskua? Corgan on tältäkin tuplalta joutunu useemman tunnin karsimaan materiaalia jos kattoo edes levyn sinkkuja. Biisejä on karkeesti kolmenlaisia osittain limittyen ja sinkkupotentiaalia etsien: tykittelybiisejä jotka uhkaa kaatua metallin puolelle, akustiseen kitaraan nojaavia rauhallisia biisejä ja hyvää utuilua harjottavia tapauksia. Nää luokat on myös jotenkin enemmän erillään kun Pumpkinsin aiemmilla parilla levyllä joilla tunnelmat soutaa enemmän ees taas ihan biisin sisällä. Ja niimpä en voi olla rakastamatta Tonight, Tonightin sinfonialeikkimistä, Zeron käsittämättömästi vääntelehtivää sooloo, Bullet with Butterfly Wingsin Todayn jalanjäljissä käymistä, Bodiesin pommitusta, X.Y.U.n pitkäkestosta rääkkäystä, pysähtyneitä akustisia hetkiä, Corganin huutoo, tuttuja kitaravalleja ja kahden tunnin kestoo huolimatta välissä olevista heikommista hetkistä jotka ei luisu kuitenkaan huonouteen.