Kuuntelupäiväkirja viikko 7

Benson, George – Beyond the Blue Horizon 3,5
Bensonin souljazzfuusio hammondeineen ja Bensonin kitaraveicvauksineen on mukavan hyvää tekemistä. Lätylle tekis kylläkin hyvää jonkilainen huippukohta.

Fehlfarben – Monarchie Und Alltag 4,5
Saksa ei hävinny vuonna 1980 myöskään postpunkissa muulle maailmalle. On hittibiisikamaakin mutta päävire on ihanan kylmänsodankolkko. Ei päätä muutenkaan juurikaan pakota kun on rohkeesti ympätty syntetisaattoria ja saksofonia mukaan sotkuun. Molempien puoliskojen lopetusbiisit on vähän pitemmän kaavan kautta tehtyä parhautta.

The Mahavishnu Orchestra – The Inner Mounting Flame 4,5
Sähkönen John McLaughlin on vähintään yhtä mykistävä kun akustinenkin. Alotus- ja lopetusraidat on niin täyttä paahtoo että jos joku väittäs niitä ensimmäisiks progemetallibiiseiks niin en tiedä miten kumoisin väitteen ilman helppoja ”no mut se oli jazzia”-argumentteja. Sen lisäks McLaughlinin poppoo totaalisesti pysäyttää menon, himmailla sopivasti, bluussata vakuuttavasti ja ihan kaikkee näitten ja taivaan väliltä.

Mahavishnu Orchestra – Birds of Fire 4,5
Ehkä debyyttiä jokusen verran jamittelevampi ja hulluuteen taipuvainen. Etenkin John McLaughlinin räjähdysherkkä kitarointi ja Billy Cobhamin luvattoman väkevä rumpalointi pitää huolen siitä että progebändeille tekee tiukkaa pysyä menossa mukana. Ihan yleisestikin semmonen sotku psykedeliaa, jazzfuusioo ja kitaran tuomaa rockmenoo että alta pois.

McLaughlin, John – My Goal’s Beyond 4
Taas McLaughlinia kuunnellessa on yhä vaikeempi pullikoida sitä joittenkin asiantuntijatahojen esittämää näkemystä vastaan että John McLaughlin saattas hyvinkin olla kovin elossa oleva kitaristi. Tällä lätyllä kuulee miestä akustisen kitaran kanssa ja on se aikamoista taikomista. Puolet levystä menee bändin kans ja toinen puoli yksin itteensä modernin 70-luvun teknologian avulla säestäen. Ihanaa.

Owl – Tapes 97-99 3,5
Suominoisee mainituilta vuosilta vaikkakin näin hienossa muodossa vasta vuosien päästä julkastuna. Hyvää perusnoisee joka ei suotta kosiskele kuulijaa muttei myöskään koita taiteellispopulistisesti etäännyttää. Ei varmasti tehty viime vuosituhannen puolella tarpeeks noisee Suomessa.

Devin Townsend Project – Ki 4,5
Devinin kestosuosikkigenret ainakin omassa tekemisessään on ollu ilmeisen aina nallekarhumaisen eeppinen turbometalli ja sen lisäks ambient mikä on kuulunu parina ambientlevynä ja monesti muilla levyillä harhailuina metalliseen leijuntaan. Ki onkin ensimmäinen Devin-lätty joka selkeesti yhdistää nää kaks vähän uudenlaiseks soundiks eikä vaan niitten jonkinasteiseks vuorotteluks. Ja näin se kuinka Devin kasvattaa akustisen utuset biisinsä murskaaviin tehoihin on yks tän vuosituhannen ensimmäisen vuosikymmenen messevimpiä musiikillisia juttuja. Vaikka sitten matkalla oiskin jokunen maisemabiisi joissa ei niin merkittäviä tapahdukaan.

Devin Townsend Project – Addicted 4
Addicted on progemetallin ekskursio lähemmäks euroviisuja kun koskaan aiemmin. Mikään varsinainen tyylin muutos ei oo käsillä mutta Devin vaan vääntää poppimittarin lähelle maksimeita ja antaa palaa selkärangasta jo tulevalla meiningillään. Jotenkin luulisin että yhä useampi vois päästä tätä kautta käsiks metalliin. Jos se nyt on tarpeen. Henkilökohtasesti Addicted oli tosin jopa hienoinen pettymys kun vaan puolet biiseistä tempasee mut villisti mukaansa.

Devin Townsend Project – Epicloud 4
Devinin abbametalli potkii rajottimia vastaan. Toisaalta tässä on paljon ihan maailman parasta kuten kylmäverisen villisti tykittävät rummut ja matalalta rouhivat kitarat joitten päälle Devin levittää hyvän mielen lyriikkaa jossa vilisee rakkaus, ilo, onnellisuus jne. Toisaalta haikailen aina Devinin maanisimpiin päiviin vaikka ne oli varmasti tekijälle kovin raskaita. Raskastahan sen aikakauden tuotokset oli kuulijallekin mutta uniikin oikeella tavalla. Joka tapauksessa Devin Townsend tekee maailman parasta kiikunkaakunmusiikkia turbometallin ja aurinkoisen popin rajalla tuhlaamatta aikaa koukkuihin koukkujen takia.